Olen kai omassa esittelytekstissäni kertonut olevani jokseenkin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Taisin myös vuoden viimeisessä bloggauksessani kertoa hieman perhe-elämästämme esikoisen kanssa muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Sitä en muista maininneeni, ettei kotikaupunkimme neuvolapalvelut ole toimineet kohdallamme tarkoitetulla tavalla raskaus- tai vauva-aikana.

Subjektiivisen päivähoidon rajoittaminen on noussut kovasti tapetille viime viikkojen aikana. Tahdon nyt ensiksi huomauttaa, että sen mahdollisesta rajoittamisesta on ollut päättämässä koko "Kataisen sikspäkki" ja sitä kannattaa myös molemmat suuret oppositiopuolueet.

Noh, aloitetaan alusta. Pihvistä tuli noin viikon ikäisenä aika tyytymätön vauva. Syyksi epäilen edelleen masukipuja. Varsinaista koliikkia ei meillä diagnosoitu, koska Pihvi kuitenkin rauhoittui niin rinnalle kuin syliinkin. Tosin sylissä oli hyvä vain, jos naama oli menosuuntaan ja kantaja koko ajan liikkeessä. Istua ei voinut, seisahtua ei voinut, vaunuissa ei ollut hyvä, leikkimatolla ei ollut hyvä, sitterissä ei ollut hyvä. Päiväunia emme nukkuneet, mitä nyt pikkuinen torkkui imetystyynyllä hieman viimeisillä voimiensa rippeillä syötyään. Noin puolentunnin sisällä hän havahtui ja taas mentiin. Käveltiin ympäri asuntoa ja minä lauloin "ärsyttävimmät lastenlaulut" -potpuria. En syönyt, peseytynyt, siivonnut, ulkoillut tai laittanut ruokaa päivän aikana ollenkaan. Odottelin vain koska mies tulisi töistä kotiin, jotta sain antaa Pihvin hänelle ja painua suihkuun ja aamupalalle. Kuudelta illalla. Pelkäsin kuollakseni päiviä, jolloin mieheltä tuli viesti ylitöistä. Tosin ylityöt taisivat olla hänelle mielekkäitä, sillä odottihan kotona kokonainen uusi työpäivä. Mutta niihin kuului sentään taukoja ja hengähdysaikaa meille molemmille. Päivisin ei niitä minulla ollut.

Yöt menivät kyllä hienosti. Ensimmäisen kuukauden ajan heräsimme ehkä kolmesti, kaksikuisena  kahdesti ja kolmikuisena kerran. Yösyötöt jäivät kokonaan pois Pihvin omasta toimesta neljään kuukauteen mennessä. Yöunta saattoi tulla vaikka kaksitoista tuntia putkeen. Missä siis ongelma, kysyt. Nuku siis öisin ja hoida tarpeesi, kun lapsesi nukkuu yöunia, sanot. Niinpä niin. Imetyksen kannalta yksinkertaisimmalta tuntui perhepeti. Kun Pihvi heräsi, saatoin vaan tunkea tissin suuhun ja sulkea omat silmäni. Molemmat olimme tyytyväisiä. Jos pyysin miestäni herättämään minut töihin lähtiessä, jotta olisin käynyt suihkussa ja syönyt aamupalaa, heräsi Pihvi yritykseeni poistua sängystä tai viimeistään siihen, kun avasin suihkun. Silloin yöuni jäi molempien osalta lyhyeksi, ja työpäiväni kävi pidemmäksi ja raskaammaksi. Pinnasänkyyn nukuttaminen ei onnistunut unipussien tai kapaloidenkaan avulla. Pihvi heräsi aina laskuvaiheessa. Se oli sinänsä turhauttavaa, sillä nukuttaminen oli oma rytminen kanniskeluruljanssinsa. Ja lopulta, usein tuntien nukutushytkytysten jälkeen, saattoi vauva sammua rinnalle meidän sänkyyn. Ja joskus harvoin omaan pinnasänkyynsä. Mutta jos vahingossa kahautin peittoani sänkyyn mennessäni, oli uusi kanniskeluruljanssi edessä.

Syyskuussa sain Pihvin opetettua vaunuihin yksille päiväunille. Se oli ehkä kahden tai kolmen huudatuskerran tulosta. Suljin vain korvani itkulta, jotten itsekin olisi itkenyt, ja kävelin. Painelin metsäpoluille, jossa saatoin vältellä ihmisten tuomitsevia katseita. Minä vain kävelin. Kolmesta neljään tuntia joka päivä, joka säässä. Toivoin, että osa Pihvin itkuisuudesta olisi väsymystä, jotta jokapäiväisellä urheiluhetkelläni saisi edes jotain vauvan elämää helpottavaa aikaan.

Neuvola oli ensimmäinen kodin ulkopuolinen paikka, jossa purimme tuntojamme Pihvin itkuisuudesta, tyytymättömyydestä ja vähäunisuudesta. Me olimme asiakkaina vaan sellaisessa tilanteessa, että oma terveydenhoitajamme oli ollut vaihtelevasti poissa ja sairauslomalla jo raskauden ensikäynnistä lähtien, ja tapasimme joka kerta eri hoitajan. Olimme esikoisemme kanssa kuin heittopusseja. Kukaan ei ottanut vastuuta meistä tai perheemme tilanteesta, koska emmehän me olleet niiden hoitajien omia asiakkaita. Mitään hoitosuunitelmia oli turha laatia, koska seuraavalla kerralla ehkä mahdollisesti olisi jo se meidän oma hoitaja, tai ainakin jokatapauksessa joku muu hoitaja, joka sitten pitkäjänteisesti seuraisi lapsemme kehitystä, iloja ja suruja. Eikä aikaakaan hoitosuunnitelmien laatimiselle olisi ollut, sillä jokaisen hoitajan kanssa jouduin alusta asti käymään raskauden, synnytyksen ja kotielämän eri vaiheet. Tilannetta vain voivoteltiin. Enkä tarkoitakaan syyttää näitä muita hoitajia. Heillä varmasti on kädet täynnä ilman ylimääräisiä asiakkaitakin. Me mieheni kanssa elättelimme toiveita, että kyllä se helpottaa. Päivä päivältä ja viikko viikolta.

Lopulta tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, ettei Pihvi nukkunut kuin puolesta tunnista kahteen tuntiin. Tällaisia lyhyitä unihetkiä tuli päivään useita. Neuvolan puhelinpalveluun soittaessani oli vastannut terveydenhoitaja kauhuissaan, että miten tilanne oli päässyt kärjistymään tällaiseksi. Ensimmäinen minulle tarjottu apu oli perhetyöntekijä. Miten perhetyöntekijä voi olla lapsiperheen ensimmäinen apu? Päivärutiinimme oli kuitenkin hyvin säännölliset ja jopa puhelimeen vastanneen neuvolaterkan mukaan normaalit, miksi jonkun pitäisi tulla niitä pällistelemään? Mitä on tapahtunut vanhoille hyville kikkakolmosille? Päätimme kuitenkin mieheni kanssa, että soitan perhetyöntekijälle, mutta onneksemme en saanut häntä kiinni. Tajusin samalla hetkellä, että tunnen erään naapurikaupungissa työskentelevän perhetyöntekijän, ja hänen kanssa kävimmekin tilannettamme puhelimessa läpi. Pihvi oli reilut 4kk. Puhuimme uniassosisaatio-ongelmista, Pihvin koosta, ruokamääristä ja kävimme läpi jopa ne päivärutiinit. Lopulta kävi niin, että huudatussiedätyksen kokeneet vaunut ja maissivelli osoittautuivat pelastajaksemme. Pihvi nukkuu vaunuissa, ulkona päiväunensa ja sisällä yöunensa. Pääasia kuitenkin on, että hän herää sieltä minne hän nukahtaa. Uneen heijaaminen (sylissäkin) on aina ollut Pihville tärkeää, joten siksi vaunut. Vellillä saatiin rajattua pois mahdolliset nälkään heräilyt. Apuna toimivat siis ne kikkakolmoset. Samat kikkakolmoset olisi varmasti voitu tarjota minulle neuvolasta jo aiemmin.

Ongelmat Pihvin kanssa eivät varmasti olleet tässä, eikä vaunuihin nukuttaminen ole missään nimessä lopullinen ratkaisu. Kuitenkin viiden kuukauden ikään mennessä olimme saaneet normalisoitua meidän lapsiperhe-elämän niin, että minä saatoin syödä ruokaa tai käydä suihkussa myös miehen ollessa poissa kotoa. Saatoin myös tarttua imurinvarteen, kun Pihvi oli päiväunillaan parvekkeella. Se oli suorastaan luksusta!

Mitä tulee subjektiiviseen päivähoitoon, niin haluaisin lisätä kuvioon vielä toisen, ehkä muutaman vuoden vanhemman lapsen. Tiedän, meillä ei sitä ole, mutta kuvitellaan hetki. Missä välissä olisin syöttänyt toisen lapsen, kun en Pihviä voinut hetkeksikään laskea sylistä? Missä välissä olisin vaihtanut mahdolliset vaipat? Missä välissä olisin käyttänyt vanhempaa lasta puistossa tai missä välissä olisin leikkinyt hänen kanssaan ja keksinyt hänelle jotain ohjattua toimintaa? Olisiko ensimmäinen tarjottu oljenkkorsi ollut neuvolan perhetyöntekijän sijaan sosiaalipalveluiden perhetyöntekijä? Missä ovat sen vanhemman lapsen oikeudet tilanteessa, jossa perheeseen on syntynyt suurtarpeinen nuorempi sisarus?

Jokaisessa perheessä ei varmasti ole Pihvin kaltaista masu- ja uniongelmaista lasta. Pihvi ei kuitenkaan ole uniikki. Eikä hän missään nimessä ole ääritapaus.

Minä itse olen mennyt päiväkotiin kolmentoista kuukauden iässä. En ole mennyt sinne siksi, että äitini voisi huolehtia nuoremmasta sisaruksesta. Menin sinne siksi, että äitini oli palattava töihin. Eikä syyllä olekaan mitään väliä, sillä ei lapsi niitä ymmärrä. En kuitenkaan ole mennyt siitä rikki. Sain päiväkodissa kavereita ja aktiviteetteja. Minulla oli hoitajia, jotka vieläkin yli 20 vuotta myöhemmin ovat mielessäni. Vaikka olisin varmasti ollut onnellinen kotona, olin erittäin onnellinen myös päiväkodissa.

Miksi haluamme hajoittaa oikeuden, jonka vuoksi vielä 20 vuotta sitten on jouduttu taistelemaan? Onko lapset oikea kohde säästää?