Luin Iltasanomien sivuilta artikkelin, jossa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalääkäri Jarmo Salo väittää, etteivät nykylapset osaa enää leikkiä ulkona. Syynä hän pitää ruutuaikaa, joka yhdessä epäsäännöllisen ja -terveellisen ruokavalion kanssa johtaa ylipainoon, joka jo nyt on suomalaisten lasten suuri ongelma.

Jäin äitiyslomalle muunmuassa kerho-ohjaajan työstä, joten voin kyllä vahvistaa, ettei Salon väite ole aivan tuulesta temmattu. Kerhon leikkipäivät olivat lapsille jotain uutta ja ihmeellistä. Olin hankkinut muutaman perinneleikkikirjan, josta toimintaa katsottiin ja suunniteltiin yhdessä, ja jopa kirkonrotta oli täyttä hepreaa useimmille lapsille. Joillekin lapsille oli myös todella hankala ymmärtää, ettei kerhoaikana saanut kaivaa esiin kännykkää ja pelata sillä. Tämä oli sääntö, josta pidin tiukasti kiinni jo päivästä yksi.

Oman lapsen kohdalla olen tehnyt periaatepäätöksen, että lapsen kanssa on ulkoiltava vähintään kerran päivässä. Mielummin kaksi. Sää on vain asennoitumis- ja pukeutumiskysymys. Lapsen kanssa täytyy myös ulkoilla yhdessä. En tarkoita sitä, etteikö vanhemman mielestä tarpeeksi vanha lapsi voisi mennä pihalle yksin, sillä erittäin todennäköisesti Pihvikin saa jossain vaiheessa mennä ja touhuta omassa pihapiirissä vapaasti (ei tosin tässä asunnossa asuessamme, sillä talonyhtiömme hiekkalaatikko, keinu ja liukumäki eivät näy meidän ikkunoistamme). Mutta kyllä sitä voisi kuvitella menevänsä vähän merta edemmäs kalaan. Tehdä ja touhuta koko perheen voimin ja luoda lapselle niitäkin muistoja, jotka eivät liity pelikoneisiin ja ruutuaikaan. Eikä aina edes tarvitse olla puistossa, sillä kesällä on mukava viettää rantapäivää ja syksyllä kerätä vaikkapa marjoja.

Koen, että meillä vanhemmilla on tässä peiliin katsomisen paikka. Miten lapset voisivatkaan oppia leikkimään, jos heille ei sitä opeteta? Kyllä taaperoikäinen varmasti on kiinnostunut iPadista, jos äiti ja isäkin sitä jatkuvasti räpeltävät. Ja onhan ne lapset nyt huomattavasti helpompi istuttaa television ääreen kuin käydä läpi kurakelin pukemisruljanssi ja painella syksyisessä tihkusateessa lähipuistoon keinumaan ja kiipeilemään. Mutta kannattaako?
Jaoin Iltasanomien artikkelin ystävilleni Facebookissa, ja sain sieltä hyvän huomion: "Välillä tuntuu että missä on kaikki isommat lapset, kun liikkuu ulkona". Niinpä? Päivähoidossa olevat lapset varmaankin ulkoilevat hoitoaikoijen puitteissa, mutta entä kouluikäiset lapset? Välituntiaika on täysin riittämätön päivän ulkoiluksi. Tai missä nämä lapset ovat viikonloppuisin?

Oma lapsuuteni oli siitä onnellinen, että asuimme aina luonnon keskellä, vaikka samaan aikaan keskellä kaupunkia. Lapsuudenkotini ikkunasta näkyi kaksi leikkipuistoa, jalkapallokenttä joka jäädytettiin talvisin, lentopallokenttä, päiväkodin piha, metsäpolut ja iso pulkkamäki, jotka kolusin kyllä hyvin tarkasti läpi oman äitini kanssa, ja vähän myöhemmin vielä ihan itsekseni. Kiipeilin puihin, putosin ja satutin polveni. Ohikulkuliikennettä ei ollut, koska tie päättyi talojen parkkipaikoille. Ja tämä kaikki "Kehä kolmosen sisäpuolella"! Samanlaisen ympäristön haluan tarjota myös Pihville ja muille tuleville lapsillemme, sillä leikki on lapsen työtä! Äärimmäisyyksiin ei kuitenkaan tarvitse mennä. Tuleehan leikin olla mieleistä ensisijaisesti lapselle!