Olen aikaisemmassa postauksessani kertonut siitä, miten hankalaa meillä oli ensimmäisten kuukausin aikana Pihvin kanssa. Siinä samassa myös sivusin sitä miten huonosti saimme tukea neuvolasta ja miten jouduimme eri terveydenhoitajien väliseksi heittopussiksi jo ensimmäisestä raskausajan neuvolakäynnistä lähtien. Olen miettinyt kirjoittavani asiasta huomautuksen kaupunkimme neuvolatoiminnasta vastaavalle henkilölle, mutta jotenkin kaikki byrokratia tällaisen huomautuksen tekemisen takana ei juurikaan houkuta. Se on tehty mahdollisimman hankalaksi, osittain varmaan tietoturvasyistä ja osittain varmaan siksi, ettei niitä (huomautuksia) viitsittäisi tehdä.

Olemme käyneet tapaamassa varmasti jokaista alueemme neuvolaterveydenhoitajaa. Koskaan ei ole ollut niin, että meillä olisi ollut sama terveydenhoitaja kahtena kertana peräkkäin. Oman terveydenhoitajan vastaanotolle olemme päässeet kolmesti, ja siinäkin välissä terveydenhoitajamme on vaihtunut kolme kertaa. Nyt uusinta emme ole vielä tavannutkaan, mutta hän ilmeisesti ottaa meidät vastaan kahdeksankuukautisneuvolan tiimoilta. Olettaen, ettei neuvola-aikaa peruta tai siirretä. Näinkin on käynyt varmaan yli kymmenen kertaa. Neuvolan toimesta. Ei ihan aina edes niin, että meille olisi ilmoitettu. Olisi vaan pitänyt tajuta olla jonkun ihan toisen oven takan vähän johonkin toiseen aikaan.

Raskausaikani oli oikeastaan kuin suoraan oppikirjoista ja sujui kuin unelma. Aluksi, ehkä ensimmäiset kolme viikkoa, kärsin kokopäiväpahoinvoinnista ja elin pelkillä mehukeitolla, sillä ne olivat ainut asia joka pysyi sisällä. Lopulta pahoinvointi loppui kuin seinään ja alkoi raskausajan hyvinvointi: Iho parani ja hiukset paksuuntui huomattavasti. Vatsa pyöristyi silleen kivasti. Jättimahaa mulla ei ollut koskaan, mikä ilmeni esimerkiksi imetysliiviostoksilla, jossa paikallisen alusasuliikkeen myyjä totesi, että "kun te jotkut haluatte ostaa imetysliivit jo todella hyvissä ajoin". Olin viikolla 39+0. Eli siis todella ajoissa.
Mutta pärjäsin hyvin siitä huolimatta, että olimme kaupunkimme neuvolajärjestelmän heittopusseja. Sikiö kasvoi ja kehittyi hyvin ja minun ainoat ongelmani olivat hetkellisesti romahtaneet rauta-arvot, ummetus ja turvotus, joka toi kiloja raskausdiabetesepäilyyn asti. Sokerirasitustestissä ei kuitenkaan ollut mitään moitittavaa.

Olin kuitenkin jo odottaessa huolissani siitä, ettemme päässeet tapaamaan omaa terveydenhoitajaamme ikinä. Minulle selitettiin, että terkkari ykkönen oli lähtenyt Englantiin opiskelemaan ja terkkari kakkonen oli sairaana. Aina. Minua harmitti eniten se, että jouduin joka kerta aloittamaan kaiken alusta. Kerroin miten raskausaika oli mennyt, mitkä olivat toiveeni ja pelkoni synnytyksen suhteen ja niin edelleen. Jossain vaiheessa vaan tyydyin hymähtelemään, nyökyttämään ja myöntelemään, vaikka mieltäni olisi jokin asia painanutkin. En vaan jaksanut enää jauhaa samoja asioita sadanteen kertaan. Pelkäsin myös, että miten käy Pihvin neuvolahoidon, jos sama pyörittelyrumba jatkuu synnytksen jälkeen.

Ja jatkuihan se. Pihvillä on ollut seitsemän neuvolakäyntiä, joista yhdessäkään ei ole ollut samaa terveydenhoitajaa toistamiseen. Pidän tätä myös osasyynä vauva-ajan ongelmiimme. Kukaan ei seurannut ja myötäelänyt kanssamme mahakipuja, koliikkia (?) ja päivästä toiseen sylissä kantamista tai niistä seuranneita nukahtamis- ja uniongelmia. En saanut ohjeita seurata ruokavaliotani tai mitään muitakaan kikkakolmosia. "Onneksi" minulla on vähän vanhemman ja todella allergisen lapsen äiti ystävänä. Heidän kokemuksensa on meidän kokemus kertaa tuhat, ja tämäkin on varmasti vähättelyä. Mutta sieltä, unettomia, kipuhuutoisia ja oksennuksentäytteisiä öitä jo yli puolen vuoden ajan viettäneeltä voimanaiselta sain vinkkejä, tukea ja tsemppiä, joita olisin neuvolasta tarvinnut.

Lisäksi minua ärsytti se, ettei neuvolamme terveydenhoitajat selvästikään toimineet samojen suositusten mukaan. Yksi sanoi, että anna vaan rokotteen jälkeen kipulääkkeitä, jos lapsi siltä vaikuttaa. Toinen sanoi, ettei missään nimessä anneta kipulääkettä, ellei nouse kova kuume. Tämä piti tarkastaa synnytyssairaalan lastenlääkäriltä, koska ohjeet olivat niin ristiriidassa toistensa kanssa, ja pääkaupunkiseudun silloinen terveysneuvontapuhelin antoi vielä kolmannen ohjeen.
Kolmas terveydenhoitaja sanoi, että kiinteät on hyvä aloittaa vain pienin maisteluannoksin, pikkuhiljaa tutustuttaen. Neljäs sanoi, että kiinteiden annoskokojen on oltava ehdottomasti suurempia, kun ne on kerta aloitettukin. Viides sanoi, että kiinteitä tulisi tarjota viidesti päivässä. Kuudes sanoi, että olisi ehdottomasti lisättävä imetyskertoja (kun käyrien yläpuolella oleva pullukkapoikani oli palannut kasvissoseiden aloituksen myötä käyrien sisäpuolelle). Eli ilmeisesti Pihvin olisi syötävä jotain koko ajan. Kukaan ei kuitenkaan koskaan suoraan määritellyt minulle annoskokoa. Yhden mukaan lapsi kieltäytyy ollessaan täynnä. Toinen sanoo, ettei lapsi erota kylläisyyden tunnetta, ja ruokamääriä on siksi hyvä rajoittaa. Mutta ei sitten kertonut, että mihin.
Seitsemäs sanoo, että lääkäriin voi palata hyvinkin herkästi, jos korvatulehdukseen määrätty antibiootti ei näytä vaikuttavan. Kahdeksas sanoo, ettei lääkäriin ole mitään syytä mennä ennenkuin kuuri loppuu.

Niin - ja onnistuivatpa ne hävittämään neuvolassa myös äitiysneuvolakorttini ja synnytyskertomukseni.

En henkilöitä tätä kaikkea yhteenkään terveydenhoitajaan vaan osoitan kritiikkini ylemmälle tasolle, jossa asioita ei ole osattu hoitaa. Sen enempää tilannetta spekuloimatta täytyy nykytiedon (taas uusi terveydenhoitaja) valossa todeta, että ehkei se neuvolan työyhteisökään voinut kauhean hyvin. Ymmärrän senkin, että meidän terkkari kakkosella oli myös muita asiakkaita, joten tuskin olen tuntemuksieni kanssa yksin. Mutta ainakin sijaistamisjärjestelmä olisi voitu hoitaa paremmin, jottei nyt ihan joka kerta olisi tarvinnut palloilla pitkin neuvolan käytäviä ja ihmetellä, kun sijaistava terveydenhoitaja jonka vastaanotolle olin tulossa ottikin toisen asiakkaan sisään minun ajallani. Ja ettei ensimmäinen neuvolan tarjoama oljenkorsi olisi ollut perhetyöntekijä. Sehän nyt on täysin resurssien hukkaan heittämistä, varsinkin meidän tilanteesta.

Kerroin myös aiemmin, että meidän vauva-ajan ongelmat ratkesivat maagisesti sen jälkeen, kun mahakivuista oltiin päästy ja nukkumiseen löydettiin keinot erään toisen ystäväni, naapurikaupungin perhetyöntekijän, avustuksella. Meille uniassosisaatio-ongelmiin auttoivat vellipullo ja nukkuminen vaunuissa myös yöaikaan. Pikku hiljaa lähdin lisäämään unirituaaleihin myös unikaverin, joka kulki mukana myös parvekepäikkäreillä, sekä iltasadun. Näistä ja muista päivärutiineista olen oppinut pitämään tiukasti kiinni, koska Pihvin hyvinvointi niin vaatii. Ne ovat jonkin verran rajoittaneet menemistämme ja ystävien tapaamista, varsinkin vielä silloin, kun rytmi oli säännöllinen, muttei katsonut kelloa. Esimerkiksi tiesin, että Pihvi menisi nukkumaan kaksi tuntia sen jälkeen kun edellisiltä uniltaan heräsi, mutta se monelta hän niiltä edellisiltä heräsi oli hyvin epävarmaa. Unta en halunnut rajoittaa, nukkuihan poika vihdoin ja viimein myös päivisin. Ja olihan hän vielä hyvin pieni. Unikouluja kerkeäisi myöhemmin!

Nyt, pian kahdeksan kuukauden iässä olemme siinä pisteessä, että unikoulu on tullut ajankohtaiseksi. Meillä on kaksi unikouluyötä takana, joten vielä en uskalla asiaa valoittaa suuntaan tai toiseen. Sen voin kertoa, että päädyimme tassuttelemaan isän voimin, vaikkei meillä yöimetyksiä ole oikeastaan koskaan vaadittukaan. Ja jännityksellä odotan seuraavaa neuvolakäyntiä ja -lääkäriaikaa. Kukahan meidät oikeasti ottaa vastaan ja missä? Lääkäriaika on hienosti merkitty Pihvin neuvolakorttiin. Siitä ilmenee kaikki muu oleellinen tieto, paitsi päivämäärä. Eikä tämäkään ole ensimmäinen kerta. Pitäisi muistaa tarkastaa kortti terkkojen jäljiltä, ettei tarvitsisi soitella perään ja jonottaa puhelinpalvelussa. Tai kuten kerran neuvolakäyntiä edeltävänä iltana huomasin, että kellonaika puuttuu ja heräsin "kukonlaulun" aikaan soittamaan paniikissa, että ei kai meidän olisi pitänyt olla siellä heti aamusta. Ei tarvinnut, aika oli vasta iltapäivästä.

Olen avautunut tästä asiasta Facebookissa ja naamatusten monelle kaverilleni, ja tämä varmasti tulee monilta jo korvista ulos. Mielestäni me vaan olemme joutuneet ihan kohtuuttomaan tilanteeseen, joten asiasta on hyvä puhua ja kertoa. Jos nämä vastoinkäymiset nyt olivat tässä, jätän asian tähän. Mutta seuraavasta takapakista teen kyllä niin kuin eräs neuvolaterveydenhoitajista kehotti: annan huomautuksen ylemmälle taholle. He kun neuvolassa tiedostivat ja yhtyivät kaikkiin näihin minun ongelmiin, mutta eivät voineet ruohonjuuritasolla sille mitään. Ja ikävä kyllä tämä on minullekin tuttu ilmiö työelämästä: Alhaalta ylöspäin vaikuttaminen ei todellakaan ole helppoa!