Pienenä tyttönä musta piti tulla joko presidentti tai sitten lakimies. Uhosin vielä, että olisin Suomen ensimmäinen naispresidentti. Simppelit ja kivat pikku ammatit. Päiväkodintädit nauroivat, että onpahan lapsella ainakin kunnianhimoa. Eikä varmasti moni 4-vuotias haaveillut samoista asioista, sillä ainakin minun kaverini halusivat ruveta joko kampaajiksi tai myyjiksi, kuten monet (tyttö)lapset yleensä.



Harmikseni Tarja Halonen ehti tehdä molemmat ensin - olla lakimies ja presidentti. Niinpä vuonna 2000 olikin aika vaihtaa haaveammattia. Näin silloin ensimmäistä kertaa elokuvan Armageddon ja tiesin että se on siinä. Ei, en halunnut öljynporaajaksi vaan astronautiksi. Taas hyvin perinteisen tyttömäinen ammatinvalinta. Karu totuus iski viimeistään yläasteella fysiikan opintojen parissa. Vaikka matematiikka sujuikin, tuntuivat luonnonlait laittoman hankalilta. Lisäksi tieto siitä, ettei Suomessa juurikaan järjestetä avaruuslentokoulutusta pisti miettimään tulevaisuuden suunnitelmia uudestaan. "Realistisina" vaihtoehtoina oli muuttaa joko itänaapuriin tai rapakon taakse ja vaihtaa kansalaisuutta. Mutta kyllä mun silti teki mieli pelastaa maailma jättiasteroidilta.



Peruskoulun jälkeen elin sellaista haahuiluvaihetta unelma-ammattien osalta. Sanotaan, että lukio antaa kolme lisävuotta ammatinvalintaan. Ja kakat, sanon minä! Se antaa korkeintaan yhden vuoden. Toisena vuonna sinun pitää jo tietää mitkä syventävät ja soveltavat kurssit haluat valita, jotta ne auttavat sinua lukion jälkeen yhteishaussa. Ei vaikkapa lääkäriksi haeta ilman luonnontieteiden opiskelua ja reaalin arvosanoja. Minä päädyin keskittymään psykologiaan, historiaan ja yhteiskuntaoppiin. Kirjoitin lukiosta vahvan C:n ja sain I:tä ja L:ää lukuunottamatta kaikkien arvosanojen kirjon ylioppilastodistukseeni. Esimerkkeinä vaikka nyt ruotsi pisteen päälle improbatur ja englanti pisteen vajaa laudatur. No, onneksi en joutunut kompensoimaan!



Lukion jälkeen pidin muutaman välivuoden. Hain kyllä kouluun ja tähtäimenäni silloin oli Helsingin yliopisto ja poliittinen historia. Palasin siis haaveissani takaisin sinne 4-vuotiaan päiväkotilaisen tasolle. Hain sinne kahdesti, enkä jäänyt toisella kerralla kuin parin pisteen päähän. Mutta se haave jäi siihen. Pääsin samana vuonna sisään Humakiin opiskelemaan kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä.




Yhteisopedagogiksi opiskelin muutaman vuoden samalla paiskien kahta työtä. Opiskelun mielekkyys kuitenkin kaikkosi pikku hiljaa töiden viedessä ja koulutuksen muuttuessa. Myös koulun kokema "rakenteellinen muutos" oli omiaan syömään opiskeluintoa. Järjestöpuoli, joka minua itseäni kiinnosti, jäi mielestäni uudistusten jalkoihin ja vastuulehtorit lähtivät. Toinen eri kampukselle ja toinen sai potkut yhteistoimintaneuvotteluiden tuloksena humanistisesti sähköpostilla kesken luentopäivän.

Kaikista pitkäaikaisin lapsuudenhaaveeni toteutui 23.7.2014, kun Pihvi syntyi. Minusta oli tullut äiti. Sitä haavetta olen toteuttanut nyt melkein yhdeksän kuukautta. Enää en ole lapsi, mutta haaveammatti on minulla vieläkin. Sitä kohti kulkeminen on seuraava tähtäimeni, ja tänä keväänä on taas aika lukea pääsykokeisiin. Mitä - no siitä voin antaa pienen vinkin: