"Wää wää wää. Äiti häviää. Minne se meni? Ai tuohon metrin päähän. Ei se mitään, itken silti!"

Eroahdistus. Se on meidän Pihvin uusi paras kaveri. Se muutti meille pysyvästi alkuviikosta ja toi mukanaan koko omaisuutensa. Sitä ennen se oli vain pistäytynyt.
Olemme ilman isää reissussa minun mummolassani. Kuka kutsui eroahdistuksen mukaan?

Mun pääsiäinen on kulunut suurinpiirtein liimattuna tuohon poikaan. Jätin Tulan kotiin, koska en ajatellut sille olevan täällä korvessa käyttöä. Väärinpä luulin. Olisi tietysti huomattavasti helpompaa kantaa pikku-ukkoa tuossa rinnuksilla kädet vapaana. En ole sitten "rääpäleajan" joutunut käymään vessassa poika mukanani, varsinkaan kun ympärillä on muitakin ihmisiä. Nyt ei edes riittänyt, että Pihvi istui siinä vastapäätä pöntön edessä, vaan hänen piti päästä syliin. Olisihan voinut käydä niin, että vetäisin itseni pöntöstä alas ilman Pihviä ja katoaisin. Ruokailuni olen hoitanut mummolan tuvan lattialla, sille asetetun leikkimaton vieressä, samalla leikkien jäbän kanssa. Pihvin ruokailut ovat sujuneet suht ongelmitta, mitä nyt piti koittaa annostella, lämmittää ja siivota ateria poika kainalossa. Se oli erityisen helppoa, koska rakas Sisäfileeni kiemurteli kuin sika grillivartaassa.

Eroahdistuksen lisäksi Pihvi on päättänyt ruveta hampomaan oikein urakalla. Ensimmäiset hampaat antoivat odottaa melkein kahdeksan kuukautta, mutta nyt niitä tuleekin rytinällä. Etuhampaat ylös ja pari lisää alas. Kaikki kuultaa läpi, mutta mitään edistystä ei ole tapahtunut pariin viikkoon. Tai on. Kuolaa tulee yhä enemmän ja enemmän. Annan Buranaa ja annan Panadolia. Kumpikaan ei auta. Tai auttaa varmasti, mutta sitäpä ei kaiken muun kiukku- ja ahdistusitkun seasta huomaa. Miksei hampaat vaan voi olla jo valmiina esillä siellä suussa?

Kaiken kruunaa levottomat yöt. Niitä on harvoin, mutta viimeyö oli sellainen. Pihvi heräsi yhdeltä eikä nukahtanut itsestään matkasänkyyn. Otin viereen ja annoin yötisut, vastoin kaikkia unikoulusta oppimiani asioita (siitä lupaan postauksen tuonnempana), ja siinähän jäbä imeskelikin reilun tunnin. Välillä hän toki meinasi torkahtaa ja pyörikin hetken jos toisen levottomasti vieressäni. Mutta onneksi havahtui pian hamuamaan rintaa pienten hermareiden saattelemana. Nukkuma-asentokin oli kääntynyt noin 90 astetta, mikä tietenkin tarkoitti sitä, että äiti pääsi nukkumaan jo ennestään pehmeästä patjapedistä muovimaton lempeään syleilyyn, jotta pojalla olisi tilaa nukkua. Mitä sitä ei lapsensa eteen tekisi! Pihvi heräsi vielä ainakin kahdesti, tosin osasi nukahtaa itseksensä (HYVÄ PIHVI!). Minä esitin näiden heräilyiden aikana nukkuvaa, kuollutta tai jotakin vastaavaa. Asento, jossa makasin liikkumatta oli niin epämukava, että hetken teki mieli jo luovuttaa, napata poika ja painua aamupuuron keittoon. Oletan, ettei kello ollut edes neljää.

6.30 heräsin lattialta selkä ja niska jumissa ja tismalleen samasta asennosta johon olin aamuyöstä nukahtanutkin, tiiviisti seinän ja Pihvin välistä. No - oli mulla sentään tyyny pääni alla. Unta olin saanut koko yön aikana ehkä ruhtinaalliset kaksi tuntia. Silmäpussit roikkuivat kuin vanhan miehen tiedät-kyllä-mitkä ja energiataso oli ainakin nolla. Eroahdistus heräsi pian meidän jälkeen, noin seitsemän aikaan. Mutta silti tästä päivästä selvittiin voittajana!

Olen aiemmin kertonut siitä, mitä meidän vauva-arki oli Pihvin ensimmäiset elinkuukaudet. Rankkaa. Saamamme tuki ei myöskään ollut ihan sitä mitä lapsiperheiden toivoisi saavan, varsinkaan esikoisen kanssa. Siitä kuitenkin selvittiin. Itkuisesta ja kipuilevasta ihmisenalusta tuli iloinen ja nauravainen pieni poika. Siksi nämä huonot päivät ryydyttävät vielä enemmän. Sitä jotenkin ajattelee, että onneksi elämämme ei ole enää sitä mitä se oli vaikkapa puoli vuotta sitten. Ja siksi yksi huono päivä tai vähän huonompi viikko vie kaikki mehut mennessään.
Toisaalta ajattelen pikkuvauva-aikaa kaihoisasti. Niitä hyviä hetkiä. Ja niitäkin oli, kaikesta huolimatta. Mutta saisinko siitä huolimatta käydä vessassa rauhassa, ilman lasta joka hätääntyy jo siitä, kun vaihdan leikkiessä asentoa?

Voi olla, että huomenna kotiin palattua on iskän ja Pihvin välinen poikienilta. Äiskä painuu salille tai ehkä omaan sänkyyn peiton alle. Me ei enää ikinä matkusteta ilman iskää!