Nuuhkin bodya. Se tuoksuu puhtaalle. Ja vähän vauvalle. Meidän Pihville. Se on sama body, jossa Pihvi tuotiin Kätilöopistolta kotiin 26.7.2014. Olin ostanut sen kotiutumisvaatteeksi saman vuoden helmikuussa GOOM-risteilyltä. Silloin se näytti pieneltä. Pihvin päällä se näytti isolta. Viikkasin bodyn kannelliseen muovilaatikkoon. Otin esiin shortsipuvun. Pienenpienen shortsipuvun Berliinistä. Pihvi piti sitä päällään ensimmäisellä matkalla mumminsa ja ukkinsa luo Itä-Suomeen noin kahden viikon ikäisenä. Ja hän oli siinä maailman suloisin Pihvi. Viikkasin myös shortsipuvun pois samaan laatikkoon. Seuraavana vuorossa oli keltainen, pellemallinen tipuyökkäri. Ihanan kamala yökkäri. Yökkäri, jossa Pihvi näytti niin hellyyttävältä syksyn ensimmäisinä iltoina. Meille se oli uusi, mutta uusi se ei ollut. Se oli kotiutunut meille jonkun ystäväni lapsen vaatekaapista. Laitoin sen samaan laatikkoon kotiutumisbodyn, matkashortsipuvun ja monien muiden vauvanvaatteiden kanssa. Päälle laitoin kannen ja sitten työnsin laatikon sängyn alle kahden muun muovilaatikon seuraksi.


Miksi kaikista Pihvin vauvanvaatteista on niin vaikea luopua? Miksi jokaiseen on muodostunut jonkinlainen tunneside? Säästänkö niitä oikeasti mahdollista pikkusisarusta varten? Vai ehkä Pihvin omia lapsia varten? Vai ihan itseäni varten? Suojelenko minä itseäni siltä ajatukselta, että mun nelikiloinen ja puolimetrinen pötkylä lähenee jo kymmentä kiloa ja 80 senttiä? Että tästä se vaan kasvaa, eikä koskaan ole se ihana pieni rääpäle? Meillähän on vielä paljon upeita hetkiä ja uusia asioita edessä. Eikö olisikin parempi keskittyä niihin ja tähän hetkeen?

 
Ongelmahan ei ole kotiutumisbodyssa. Varmasti jokainen äiti on säästänyt lapsensa kotiutumisvaatteet. Onhan niihin aivan erityinen tunneside. Mutta kun minä en malta luopua oikein mistään. Jokaisessa kirppisvaatteessakin on jotain niin spessua. Eilen viikkasin pois kaikki 74 senttiset vaatteet, ja nyt mulla on yhteensä kolme muovilaatikollista ja yksi äitisypakkauksellinen vaatteita, jotka kaikki ovat mulle osa Pihvin ensihenkäyksiä.

Vaikka olen minä jostain onnistunut jo melkein luopumaankin. Kaksi Pirkan Vallila-kassia odottaa työkaveria niitä penkomaan. Lähinnä sellaisia vaatteita, joita ei ikinä meillä ehditty käyttää. Ja uskokaa tai älkää, niitäkin vaatteita on paljon, olihan viime kesä kuuma ja Pihville riitti kotona ihan pelkkä vaippa. Avokki on ollut kovin auttavainen vaatteiden karsimisessa. Tosin hän olisi antanut eteenpäin myös shortsipuvun ja tipuyökkärin. Mutta mitä jos näissä penkojaisissa tulenkin katumapäälle enkä raaski antaa tarpeeseen jotain meille aivan merkityksetöntä vaatepartta vain koska se on joskus tarkoitettu Pihville?

 
Uskottelen itselleni, että vaikka mahdollinen Pikkukakkonen olisikin tyttö, se käyttäisi samoja rallibodeja ja jalkapalloyökkäreitä kuin Pihvi. Enkä suinkaan haluaisi hankkia mitään kukkakuvioita, pitsejä, tyllejä tai frillaa äijämäisyyden seuraksi. En varmasti!

Miten, oi miten ystäväni ovat raaskineet antaa kassi kaupalla vaatteita pois meidän käyttöön?