No niin. Tässä se nyt olisi - se jo kauan sitten luvattu unikoulupostaus. Jotenkin tästä on tuntunut hölmöltä kirjoittaa, kun se unikoulu meni miten meni.

Noin kuukausi sitten aloitimme unikouluttamaan Pihviä. Pojan ensimmäiset neljä kuukautta olivat olleet aika raskaita ja nukuttaminen oli usein monen tunnin operaatio. Joskus Pihvi nukahti tissille perhepetiin ja homma oli sillä selvä. Se tosin tarkoitti myös sitä, että minä nukuin juuri ja tasan siinä asennossa jossa olin Pihvin nukahtaessa ollut. Ninjataitoni eivät riittäneet esimerkiksi vessassa käymiseen nukuttamisen jälkeen, sillä poika heräsi liikkeisiini aina. Lisäksi, uskokaa tai älkää, se pienimmillään 52 senttinen pötkö vei sängystä aina vähintään metrin levyisen tilan, jolloin meille avokin kanssa jäi se 60 senttimetriä jaettavaksi; Pihvi nukkui levottomasti ja mielellään vielä poikittain. Joskus, usein, imetys ei toiminutkaan uniapuna. Ne olivat niitä kertoja, jotka vaativat useamman tunnin ja erehtymisen. Pihviä kannettiin vuoron perään pitkin asuntoa rytmisessä liikkeessä. Kun näytti, että poika nukkuu, laskettiin hänet omaan sänkyynsä. Joskus hän jäi sinne, useimmiten ei. Kun tätä oli kokeiltu tuloksetta useamman tunnin, astui kuvaan öiset autoajelut. Se viimeinen oljenkorsi. Kaukaloon poika simahti ja siitä hänet sai lähes satavarmasti siirrettyä pinnikseen unille.

Viisikuisena mukaan astuivat ne vaunut, ja elämä tuntui yhtäkkiä helpolta. Tuntien kanniskelurumban sijaan riitti vain maksimissaan muutamia kymmeniä minuutteja kestävä vaunujen hyssyttely. Vaunut oli myös helppo siirtää makuuhuoneeseen. Homma klaarattiin niin kauan kunnes Pihvin levottomiin unitapoihin tuli mukaan mahalleen kääntyminen ja sen takia herääminen. Oli aika selvää, ettei jäbää voisi nukuttaa vaunuissa enää kauaa, olihan hän jo puolimatkassa tulossa niistä ulos. Onneksi ikää alkoi silloin olemaan jo seitsemän kuukautta, joten unikouluttaminen tuli kyseeseen. Olimme kyllä jo alunalkaen asennoituneet avokkini kanssa niin, ettei unikoulusta varmasti tulisi yhtään mitään.

Maaliskuussa kahta flunssa- ja korvatulehdusviikkoa rikkaampana sitten päätin, että nyt sai unisirkukset riittää - kun poika paranisi, alkaisi unikoulu. Heti ja välittömästi. Univinkkejä ja kellontarkkoja iltarutiineja oli rakennettu Pihville jo vaunuaikoina. Ne alkoivat iltakylvystä sekä -puurosta ja päättyivät velliin ja omaan unenpupuun. Velli poistui kuitenkin kuvioista pinnasänkyyn siirtymisen myötä, ja illalla sai rinta riittää. Lisäksi mukaan tuotiin iltasatu.

Kaksi kokonaista päivää siihen vaadittiin. Siis siihen unikouluun, joka oli meidän mielestämme tuhoon tuomittu jo ennen kuin se ehti alkakaan. Kolmantena päivänä ei noustu ylös, vaan painettiin pää ihan kiltisti tyynyyn, ilman isän tassutteluja. Edes se orastava flunssanpoikanen ei sotkenut vastaopittua nukahtamisrituaalia. Ja paino onkin nimenomaan sanalla rituaali. Jos ne samat univinkit eivät olisi toistuneet illasta toiseen jo useiden kuukausien ajan, olisi unikoulu varmasti kestänyt pidempään kuin kaksi päivää.

Tämän yhden unikoulutuksen kokemuksella voisin muita näiden asioiden kanssa painiskelevia neuvoa siten, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Meillä luotiin pohja unikoululle assosisaatioiden kautta jo siitä viisikuisesta lähtien. Aluksi se oli vain rutiinit, pehmopupu ja velli. Nyt niistä on tullut hyvän yöunen tae. Niin Pihville kuin meille vanhemmillekin. Ja aikataulutus. Sekin löytyy erehdyksen kautta. Meidän unikoululainen nukahti ensin vasta iltakymmeneltä. Tämän kuukauden aikana olemme saaneet hilattua nukkumaanmenoajan yhdeksään. Tänään Pihvi sammui jo puoli yhdeksältä, sillä hän on selkeästi siirtymässä yksien päiväunien rytmiin pitkine valvomisineen ja lyhyine päiväunineen.

Tästä unikoulusta annan meidän reippaalle pojalle arvosanan 10+! Jos olisin tiennyt sen menevän näin helposti, olisimme todennäköisesti aloittaneet jo heti kuuden kuukauden iässä. Tosin ei se silloin välttämättä olisi ollut näin helppoa. Hah! Helppoa kuin heinänteko!