Niin tein. Nimittäin haimme viime perjantaina Pihville päiväkotipaikkaa.

Ajatuksena on aina ollut, että jatkaisin opiskeluja ja valmistuisin joskus ihka oikeaan ammattiin. Nyt yhteishakujen mentyä ja pääsykokeiden lähestyessä tuli ajankohtaiseksi ajatella Pihvin-paran kohtaloa. Haluaisin myös kovasti tehdä töitä opiskelujeni ohessa, jotta ei aina tarvitsisi elää kädestä suuhun. Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jäi päiväkoti - tuo kaikkien taaperoikäisten helvetti ja supermutsien pahin kirosana.


Laitoin noin kuukausi sitten sähköpostia kahdeksaan päiväkotiin, jotka koin sijainniltaan ja varhaiskasvatussuunnitelmiltaan kiinnostaviksi. Yksi niistä oli vuoropäiväkoti, sillä meillä molemmilla on töiden puolesta iltoja, viikonloppuja ja satunnaisesti myös öitäkin. Vain kolmesta päiväkodista sain vastauksen ja kutsun tulla tutustumaan hakemuksen jättämismääräaikaan mennessä.

Ensimmäisenä kävimme tutustumassa siihen vuoropäiväkotiin. Paikka oli ihana, rakennus uusi ja puitteet loistavat. Ryhmiä päiväkodissa oli useita, ja suurin osa lapsista oli syömässä lounasta saapuessamme. Sisältä löytyi pienryhmähuoneita ja jopa jumppasali. Huoneet olivat tilavat ja henkilökunta ystävällistä. Oli musiikkiterapiaa ja vaikka mitä aktiviteetteja. Ja mikä parasta, tämä päiväkoti sijaitsi muutaman sadan metrin päässä kotoamme. Käynnin jälkeen oli oikeastaan itsestäänselvää, että haemme Pihville paikkaa sieltä. Myöhemmin sain vielä kuulla, että myös erään ystäväni lapsi käy kyseistä päiväkotia.


Toisena kävimme tutustumassa päiväkodissa, joka oli rakennuksena vanha, mutta jonka puitteet eivät kyllä yhtään hävinneet ensimmäiselle päiväkodille. Lapset leikkivät ulkona ja päiväkodin johtaja sai rauhassa esitellä meille tiloja. Päiväkodissa oli uima-allas, jossa jokainen ryhmä kuulemma kävi kerran viikossa muutama lapsi kerrallaan, lastenhoitaja apuna ja vahtina. Päiväkotiin oli meiltä hieman matkaa, ehkä noin puolitoista kilometriä, mutta se matka oli kuitenkin ihan käveltävissä. Tämä päiväkoti sijaitsi ison nurmikentän laidalla lähellä luontoa ja metsää. Nurmikentälle saatiin talvisin hiihtolatu ja vieressä oli myös jalkapallokenttä, jota talvella jäädyteltiin. Puolensa siis tässäkin.

Viimeisenä kävimme tutustumassa päiväkodissa, jonne meiltä oli matkaa noin kolme kilometriä. Tämä päiväkoti sijaitsi erään kerrostalon alakerrassa. Eteisessä meitä oli sovitusti vastassa lastentarhanopettaja. Päiväkodissa oli vain kaksi ryhmää, isot ja pienet. Kävimme katsomassa molepien ryhmien touhua. Tavarat ryhmätiloissa olivat sikin sokin. Kotileikki oli kuulemma jäänyt kesken ryhmän yhteisen satu- ja leikkihetken tieltä. Isommat lapset istuivat haitarioven takana pimeässä kuuntelemassa avaruusjuttuja ja pienemmät mennä vipelsivät vapaasti omassa ryhmätilassaan. Rakennuksen välittömässä läheisyydessä oli pulkkamäki, jäädytettävä jalkapallokenttä ja iso metsä, jossa kuulemma käytiin jopa pienten kanssa vähintään kerran viikossa. Omien ryhmätilojen lisäksi päiväkodilla oli käytössä pieni verstas askarteluja ja lasten omia terapioita varten.

Arvaa mihin päiväkotiin päädyimme?


Kuten aiemmin sanoin, pidin itsestäänselvänä, että valitsisimme vuoropäiväkodin. Vaikka puitteet olivat upeat, olisi sitä valintaa ohjannut myös tarve. Mutta ihan tavallisissa päiväkodeissa käytyämme aloimme miettimään. Kuinka usein Pihvi oikeasti tarvitsisi ilta- tai yöhoitoa? Vaikka molemmat teemmekin töitä jopa kolmessa vuorossa, on avokin työ ollut vuoden alusta pääsääntöisesti ja toistaiseksi poikkeuksetta kahdeksasta viiteen. Minun työnantajani on taas todella joustava ja ymmärtäväinen. Olen ollut samalla työnantajalla nyt neljä vuotta ja tehnyt yövuoroja yhden käden sormilla laskettavan määrän. Ainoaksi ongelmaksi muodostuisi ne satunnaiset viikonloput, jotka joutuisimme olemaan töissä samaan aikaan. Niissä tilanteissa on muutamat ystävät lupautuneet auttamaan. Eli jos hakisimme Pihville paikkaa vuoropäiväkodista ja saisimme sen, jäisikö joku sellainen lapsi ilman paikkaa, jonka vanhemmat eivät voisi muutamilla järjestelyillä hoitaa vuorohoidon tarvetta? Niin siis päätimme, ettei vuoropäiväkoti ole kuitenkaan Pihvin paikka. Harmi. Ympäristö oli ihana.

Me valitsimme päiväkodin numero kolme. En oikein osaa sanoa järjellistä syytä siihen. Päiväkoti on suhteellisen kaukana ja aivan väärässä suunnassa. Sinne täytyy lapsen kanssa matkustaa joko autolla tai bussilla. Mutta se teki minuun vaikutuksen. Meitä oli joku jo valmiiksi vastassa. Ryhmähuoneet näyttivät siltä, että niissä oli leikitty. Lapset eivät olleet esittelyn tiellä, vaan saivat touhuta omiaan. Ryhmiä oli vain kaksi ja hoitajat tiesivät kaikki lapset nimeltä. Luonto oli lähellä ja sen tuomia mahdollisuuksia käytettiin ahkerasti hyväksi. Se päiväkoti oli päiväkoti ilman turhia krumeluureja tai liikaa yrittämistä.


Silti kyynel kihosi silmään, kun painoin päivähoitopaikkahakemuksen "lähetä" -nappulaa. Niinkö minun pitäisi viedä Pihvi syksyllä päivähoitoon? Reilu vuoden ikäinen pieni ihmisen alku. Onneksi omasta kokemuksesta tiedän, ettei yksivuotias mene päiväkodissa rikki. Ja onneksi meillä on vielä kokonainen kesä aikaa touhuta yhdessä Pihvin kanssa. Aion ottaa siitä kaiken irti!

Ps. Kuvien päiväkoti ei liity tapaukseen.