Viimeaikoina on tullut kirjoteltua lähinnä aika vakavamielistä ja kantaanottavaa blogitekstiä. Noh - onhan niissä postauksissa varmasti enemmän sisältöä kuin tällaisessa liibalaabassa, jossa hypetetään ihanaa elämää ja ollaan yhtä unelmahöttöä, tai jotka ylipäätään kertovat vaan meidän arjesta. Mutta on se kiva tuoda vähän vastapainoa valittamiselle tai jyrkille mielipiteille. Tosin on ollut mukava huomata, että mun ajatukset ovat kirvoittaneet ihan kivasti myös kommentteja.

Armas avopuolisoni otti ja lähti viikoksi kouluttautumaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ollaan Pihvin kanssa kahdestaan näin pitkä aika. Viimeksi taisimme olla kahdestaan kahden tai kolmen yön verran viime syksynä. Jännittää. Ei niinkään pärjääminen, koska kyllähän me pärjätään, vaan se miten viikko ilman automaattista aikuista kontaktia menee. Toisen läsnäolo on niin itsestäänselvyys, että nyt kun ei iltaisin olekaan sitä höpöttelykaveria, niin sitä onkin ihan ymmällään.

Tällaisia tilanteita varten olisi ollut hirveän hyvä, jos olisi alkanut käymään perhekerhoissa ja avoimissa päiväkodeissa. Mikään ei tietty vieläkään estä niihin menemästä, ja viime maanantaina kävinkin lukioaikaisen ystäväni kanssa heidän kerhossaan. Viikko viikolta tuntuu vaan typerämmältä osallistua, koska "Pihvi on jo niin iso" ja "kohtahan ne kuitenkin tältä keväältä loppuu". Ihan niinkuin kummallakaan asialla olisi mitään merkitystä. Mä myös suhtaudun hieman varauksella uusiin ihmisiin ja välttelen tekemästä tuttavuutta aika viimeiseen asti. Jörö suomalainen minä. Onneksi tässä on jonkun verran näitä äiti- ja isikavereita omastakin takaa. Ja ne muutamat muut, jotka eivät ole päättäneet ystävyyttä mun äitiyteen.

Ollaan tässä viime kuukausina vähän sisuteltu kotia ja laitettu parveketta kesäkuntoon. Pihvin garderobi muutti makuuhuoneesta olohuoneeseen ja sitä myöten kasvatti kokoaan. Sain myös vihdoin ja viimein olohuoneeseen kaipaamani jalkalampun, vaikka kyseinen yksilö ei olekaan se himoitsemani 400€ designlamppu. Onneksi. Kihlajaislahjaksi saimme aivan ihanan vanhasta ladonovesta tehdyn ruokapöydän, ja olen yrittänyt ainakin muutaman kuukauden ajan metsästää siihen sopivia tuoleja nettikirpputoreilta, ikävä kyllä tuloksetta. Jos jotain löytyy, niin se on meidän budjettiin liian kallis, sijaitsee kaukana tai jo myyty. Olen siis haaveillut Ikean Tobias-tuoleista, mutta uutena ostettuna kuuden hengen setti olisi aivan liian hintava. Heart Pumps Diesel -blogista inspiroituneena dc-fixasin meidän karmeat punaruskeat keittiöntasot. Vaikka kaappien ovet ja välitilan laatoitus on edelleen aikansa eläneet, on keittiön yleisilme mielestäni heti paremman näköinen.







Parvekkeen imuroimme ja putsasimme grillin sekä ruokaryhmän. Ikävä kyllä kaupungin keskustassa asuttaessa tasojen pinnat pölyyntyvät heti. Parvekelaseista olisi varmaan apua, mutta meillä niitä ei ole. Samaan syssyyn istutin kaikki kukat. Tänä vuonna en laittanut yhtään hyötykasvia, sillä tilaa on vain vähäsen ja pääsääntöinen funktio on kuitenkin toimia "lisähuoneena", ylimääräisenä oleskelutilana. 



Matto2025 -projekti valmistuu näillä näkymin todella vuonna 2025. En ole saanut aikaiseksi virkata mattoa yhtään. Harmittaa, koska olohuoneen lattia huutaa mattoa. Kyllä minä sen valmiiksi saan joskus. Onneksi en asettanut mitään kovin suuria tavoitteita. Ja nyt kun illat menee yksin istuskellessa, niin on ainakin aikaa virkata. Tai niinhän sitä luulisi. Pelkään vaan, että tuota parempaa puoliskoa alkaa pian kyrsimään mun saamattomuus ja hän vaan ostaa maton parketin peitoksi.

Pihvi on oppinut kuukauden sisään ihan superpaljon asioita. Äiti ja iskä ovat päässeet herkistelemään istumista, konttaamista sekä tukea vasten nousemista ja seisomista. Karhukonttausasentoakin haeskellaan eikä varmasti mene kauaa, kun poika täräyttää pystyyn keskellä lattiaa. Pystyynnousua ja kävelyä tukemaan Pihvi sai ihanan taaperokärryn. Ikävänä lisänä ovat olleet syöttötuolista poistumisyritykset sekä pukemista ja vaipanvaihtoa "hieman" vaikeuttavat jatkuvat liikkumishalut. Sana "ei" on tullut poitsulle hyvinkin tutuksi tässä viimeaikoina. Eri asia on se, uskooko pikku-ukko kieltoja. Täytyy myöntää, että vika on varmaan minussa, koska riemu ja tarmo, jolla Pihvi pyrkii kohti kiellettyjä asioita saa minut usein repeämään nauruun.