Oletteko huomanneet miten monissa asioissa joku muu tietää aina paremmin tai miten jollakin muulla on vähintään oma mielipide hänelle kuulumattomaan asiaan? Esimerkiksi vanhemmuus on sellainen asia, johon monella on jokin usein jopa kärkäs mielipide, vaikkei itsellä kokemusta asiasta olisikaan. Ja jotkut niistäkin, joilla on, ovat erittäin kovia neuvomaan ja opastamaan.

Minulla itsellänikin on monesti kärkkäitä mielipiteitä. Joihinkin asioihin suhtaudun ehkä jopa hieman sairaalloisen intohimoisesti. Avomieheni on tästä syystä kuvaillut minua leikkisästi atomipommiksi erään lautapelin tehtävässä. Pyrin kuitenkin olemaan muodostamatta mielipiteitä asioista, jotka vaativat faktapohjaa ja joihin minulla ei sitä ole. Olen myös valmis muokkaamaan omaa mielipidettäni uusien tietojen perusteella. Enkä missään nimessä tyrkytä mielipidettäni kenenkään elämään littyvistä asioista, jos sitä ei minulta erikseen kysytä. Todennäköisesti kyllä muodostan sellaisen, jos joku elämästään sattuu avautumaan. Mutta tällainen minä olen, enkä muuta voi.

Eräs lähelleni siunaantunut ihminen on paasannut minulle omitusasumisesta vähintäänkin siitä asti, kun täytin 18. Miten minun tulisi heti ostaa oma asunto, kun muutan omilleni. Itse hän on asunut koko elämänsä vuokra-asunnossa. Hän ei tuntunut millään ymmärtävän sitä, että minulla olisi vielä monta opiskeluvuotta edessä, eikä opintopisteillä ja osa-aikatyöllä rahotettaisi pääkaupunkiseudun asuntolainoja. Ja vaikka joku pankki olisikin ollut tarpeeksi tyhmä tarttumaan sellaiseen diiliin, en itse olisi halunnut sellaista vastuuta niin nuorena. Nyt kohta kahdeksan vuotta myöhemmin olen edelleen aivan ulapalla tulevaisuuden suhteen. Talouteni on täysin kotihoidontuen varassa. Myönnän, että olen tehnyt elämässäni vääriä ja kummallisia valintoja, koska olen vielä käytännössä samassa tilanteessa. Kovasti haaveilen oikeasta ammatista, erityisesti omasta unelma-ammatistani (ei - en saanut kutsua pääsykokeisiin. Ilmeisesti tämän kevään abit kirjoittivat kohtuullisen hyvin. Harmittaa omalta kohdaltani). Haluaisin miehen, 1,7 lasta, omakotitalon, koiran ja farkkuvolvon (ilman koiraa ja useammalla lapsella). Mutta tälläkään hetkellä en näe näitä asioita lähitulevaisuudessani, ellei lottokupongissani nyt satu pian olemaan päävoittoa. Vitsailen usein päätyväni hulluksi kissanaiseksi viereisen lähiön juna-asemalle. Ikävä kyllä koen sen tavallaan olevan todennäköisempää näillä korteilla, joita nyt pidän kädessäni.

Toinen asia, johon koen saavani rutkasti mielipiteitä, liittyykin äitiyteen. Nimittäin imetys ja sen kesto. Kun Pihvi oli pieni ja mahavaivainen, syyttivät paremmintietävät minua liiasta imetyksestä. Siis lapsentahtisesta imetyksestä. Koska Pihvi hamusi rintaa noin tunnin välein, sai hän liikaa maitoa. Ja liika maito sitten aiheutti niitä vatsavaivoja. Olin jo raskausaikana ruokavaliostani hysteerisen tarkka, joten olin karsinut kaikki mahdolliset vatsanväänteitä aiheuttavat aineet ruokavaliostani minimiin. Mutta silti se oli minun maitoni, joka sai lapseni sairaaksi. Ja silti koen edelleen, että se oli ainoa asia joka rauhoitti pojan hetkenä kuin hetkenä.

Kun imetystä oli ollut takana neljä kuukautta, kuulin ensimmäiset kehotukset sen lopettamisesta. Siis että pitäisi siirtyä korvikkeisiin. Tyydyin aluksi toteamaan, että täysimetyken suositukset ovat kuuteen kuukauteen asti. Kuuden kuukauden jälkeen vetosin lehmänmaitoon ja korvikkeen kalliuteen: Vaikkapa nyt kymmenkuisena Pihvi tarvitsisi korviketta 6dl päivässä. Esimerkiksi Prismassa halvin käyttövalmis korvike maksaa 0,48€/2dl. Kuukaudessa tämä toisi 43,2€ lisää hintaa kauppalaskuun. Miksi ihmeessä siis haluaisin juottaa lapselleni korviketta, kun molemmat hinkkini toinen hinkkini tuottaa hyvää ja ravitsevaa äidinmaitoa, jota ei erikseen tarvitse lämmitellä ja jota varten ei tarvitse kantaa, pestä ja desinfioida tuttipulloja? Silti tuntuu, että joudun jatkuvasti puolustelemaan vielä vauvaikäisen lapsen imetystä monille tahoille ihan tällaisilla itsestäänselvyyksillä ja vetoamaan ihan typeriin faktoihin.

Kolmas asia, johon olen ihan vastikään törmännyt omalla kohdallani, on niin ikään vanhemmuuten liittyvä asia. Nimittäin lapset ja sokeri. Me vedämme avokin kanssa aika tiukkaa linjaa, emmekä halua opettaa Pihville sokerin käyttöä. Se ei tarkoita, etteikö hän voisi joskus tulevaisuudessa syödä karkkia tai piilosokereita silloin tällöin. Itse koen, että ehkä jopa ne pahat piilosokerit ovat parempia, sillä haluaisin Pihvin nauttivan luonnollisemmista herkuista, kuten letuista ja kiisseleistä. Karkit sun muut haluaisin jättää niihin muutamiin vuosittaisiin erikoistapauksiin. Mutta sitten sain kuulla miten pojalle aiotaan tarjota ensi kesänä hattaraa. Tai kun aivan vieraalle ihmiselle kerrottiin miten Pihvi voi vasta keskikesällä syödä jäätelöä, kun sen kuuluisan lehmänmaidon saa aloittaa vasta yksivuotiaana. Olemme kyllä koettaneet tehdä kantamme selväksi tässäkin asiassa. Ja minusta meillä on vanhempina se oikeus tästä asiasta päättää. Ehkä hieman tekopyhää entisenä herkkuperseenä, mutta kuten aiemmin totesin, muokkaan mielelläni mielipiteitäni uuden tiedon jälkeen. Ja nyt kun oma elämäntaparemontti alkaa olla valmis ja herkuttelut jääneet satunnaisiin kertoihin, en todellakaan halua siirtää vanhoja, huonoja tapojani lapselleni.

Mikä siinä on, että monet kokevat tarvetta tulla kertomaan mielipidettään asioista, jotka eivät heille tippaakaan kuulu, jotka eivät heidän elämäänsä liity ja joista heillä ei oikeastaan ole omaa kokemusta?