Olen viikon toiminut "yksinhuoltajana", kun Pihvin isä oli kouluttautumassa. Asennoiduin siihen, että hän palaa perjantaina ja saamme viettää rauhallista viikonloppua yhdessä. Toisin kävi. Mies kyllä palasi, mutta paukkasi samointein tekemään överiä viikonlopuksi. Jos kyseessä olisi ollut normaali työviikko, olisi asia ollut minulle ihan ok. Mutta nyt kun hän on ollut viikon ympärivuorokautisesti poissa kotoa, ottivat ylityöt minua hieman pannuun. Tämä ei missään nimessä ole normaalia. Pihvi (ja minä) on siinä mielessä onnekas, että hänellä on todella osallistuva isä. Mutta tämä viikko pisti miettimään kaikkia niiden ystävien ja tuntemattomien juttuja siitä, ettei isä tai äiti nouse yöllä lohduttamaan itkevää lasta tai vaihda kakkavaippoja tai osallistu arkeen.

Lähtökohtaisesti lapsi tehdään yhteisellä päätöksellä. Varsinkin parisuhteessa. Jos ei muuten, niin jokaiseen yhdyntäkertaan kuuluu tietoinen riski hedelmöittymisen mahdollisuudesta. En ole ainakaan vielä tähän ikään kuullut täysin sataprosenttisesta ehkäisystä. Kun raskaustesti näyttää plussaa, tehdään tulevaisuudesta yhteisiä päätöksiä. Ketään ei voi pakottaa olemaan vanhempi lapselle. Olemaan perhe. Aina on vaihtoehto lähteä, jos raskauden kohtalosta ei päästä yhteisymmärrykseen. Toisaalta tämä on myös asia, jossa mielestäni naisella on se ultimaattinen valta ja veto-oikeus. Koska naisen keho. Samalla se toisaalta oikeuttaa miestä olematta lähtemättä mukaan kotileikkiin.

Mutta... Lapsen syntymän myötä katoaa naisen veto-oikeus ja miehen oikeus olla leikkimättä kotia. Silloin ollaan vanhempia. Isä ja äiti. Tiimi, jonka tehtävänä on huolehtia pienestä elämästä ainakin seuraavat 18 vuotta. Molempien vanhempien tulee ottaa roolia lapsen elämässä, mahdollisimman tasapuolisesti. On jotenkin outoa ajatella, että jokaiselle vanhemmalle tämä asia ei ole itsestäänselvyys.

Lähipiirissäni olen kuullut juttuja lähinnä niistä huonosti osallistuvista isämiehistä, joten pahoittelen jo etukäteen - esimerkkini saattavat olla hyvinkin miesvoittoisia. Osallistumisen puute ei tietenkään ole yksin miesten synti, vaikka iseistä usein tätä aihetta käsitellessä keskustellaankin. Tiedän myös avokkini lisäksi monia miehiä, jotka antavat lapsilleen kaikkensa ja enemmän.

Kun meillä oli Pihvin kanssa vaikeaa ja alkuyöt menivät lähinnä poikaa kannellessa, oltiin väsyneitä molemmat. Äiti ja isä. Kannoimme poikaa pitkin kotimme pimeitä käytäviä vuorotellen. Kerran isämies totesi töissä olevansa väsynyt, koska pikku-ukko oli mennyt nukkumaan vasta kolmen jälkeen. Eräs samanikäisen lapsen isämiestyökaveri oli todennut hölmistyneenä, että hän ainakin menee joka ilta nukkumaan kymmeneen mennessä ja lapsen äiti jää valvomaan ja nukuttamaan lasta. Kiva.

Eräällä keskustelupalstalla väsynyt äiti-ihminen valitti kuinka mies ei hetkauta eväänsäkään öisin, kun lapsi herää. Isä kääntää kylkeä ja kommentoi, että onhan hänellä huomenna työpäivä edessä. Tai ei edes välttämättä herää. Tämän tyyppiseen skenaarioon on myös muutama ystäväni ja tuttavani voinut samaistua. Isällä on töitä huomenna. Entäs sitten? Niin on äidilläkin. Joissakin tapauksissa se äidin työpäivä kestää 24/7, koska kun isä tulee töistä, on hän "väsynyt raskaan työpäivän jälkeen" ja siten "oikeutettu iltalepoon". Vapaapäivät taas tietenkin ovat vapaapäiviä. Joka lauantaina tulee jännittävä ottelu, jota täytyy mennä seuraamaan kavereiden kanssa lähibaariin, josta kömmitään kotiin pilkun jälkeen eikä ainakaan olla toimintakykyisiä seuraavana aamuna. Bonusta olisi, jos emäntä tajuaisi lähteä jonnekin lapsen kanssa, jotta raskaan työn raataja saisi levätä krapulansa pois.

Eräs nuori opiskelijapariskunta plussasi ristiriitaisissa tunnelmissa. Lapsen isä ei olisi halunnut isäksi. Raskautta päätettiin kuitenkin jatkaa, ja isän pää kääntyi viimeistään synnytyssalissa. Lapsen ensimmäiset kuukaudet menivätkin ihan kivasti alkukankeudesta huolimatta, uuteen tulokkaaseen totutellessa, kunnes eräänä päivänä lapsen äiti päätti, ettei vauva ja perhe-elämä olekaan sitä mitä hän elämältään halua, varsinkaan kun koulut on kesken ja elämä muutenkin epävarmaa. Tämä äiti pakkasi kamansa ja lähti kokonaan.

Lapsi on herkkä ja altis. Hän ei ole itse saanut päättää olemassaolostaan. Lapsesta täytyy huolehtia ja lapselle täytyy antaa aikaa. Lapsen tarpeet tulevat aina ja ehdottomasti vanhemman omien mielihalujen edelle. Varsinkin vauva-arki voi olla raskasta ja täynnä erilaisia kompastuskiviä. Elämä (ehkä) helpottaa ajan kanssa. Miksi siis niin usein kuulee, että toinen vanhemmista ei halua, jaksa tai osaa osallistua lapsen arkeen? Pitäisikö äitiysneuvoloissa paneutua myös hieman tulevaan, eikä vain sen hetkiseen hyvinvointiin? Pitäisikö miehille järjestää isyysneuvolatoimintaa? Eräs toinen perhebloggari totesi joskus vuodenvaihteessa erään postauksensa otsikossa, että "sinun arkesi on hänen lapsuutensa". Siinä lauseessa olisi paljon mietittävää moneen kotiin.