Kiusaaminen nousee aina säännöllisin väliajoin ylös yhteiskunnallisena aiheena. Siitä on tehty monia näyttäviä somea ja ihan tavallistakin mediaa hyödyntäviä kampanjoita. Mun on monesti tehnyt mieli kirjoittaa omista aiheeseen liittyvistä kokemuksista, mutta jotenkin on tuntunut typerältä suoltaa samanlaista kopiotekstiä kuin joka toisessa blogissa vaikkapa viikon aikana kirjoitetaan. Kiusaaminen ei musta ole aihe, joka pitäisi aika ajoin nostaa pinnalle. Se on aihe, jonka pitäisi olla pinnalla aina.

Mä voisin kirjoittaa koulukiusaamisesta. Koska Luoja tietää, että sitäkin olen saanut kokea. Ala-asteikäisenä muuton ja koulunvaihdon myötä mulla oli koulussa vain yksi ystävä, joka hänkin oli rinnakkaisluokalla. Ja joka hänkin kiusasi mua kouluajan ulkopuolella siellä talonyhtiössä, jossa asuttiin. Kaikkien muiden tyttöjen kanssa. Ehkä yläasteella tajusin, että kaveri voi olla myös poikien kanssa, ja löysinkin sielunsisaruutta ja yhteistä säveltä muutaman meidän luokkalaisen pojan kanssa. Aika ajoi meidät kuitenkin erilleen ja sekös harmittaa! Iso <3 kuitenkin Juholle ja Jussille! Heillä on ollut iso vaikutus muhun ja heidän ystävyys oli mulle henkireikä teini-iässä.

Mutta koulu- ja pihakiusaamiseen mä en halua palata. Olen antanut anteeksi, vaikka kukaan sitä multa ei koskaan ole pyytänytkään. Sen sijaan mulla olis hieman erilaisempi kiusaamistarina. Nimittäin kolmen vuoden mittainen kokemus työpaikkakiusaamisesta.

Tein lukion ohessa ensimmäistä vakityötäni isolla ja tunnetulla palvelualan työnantajalla. Mulla oli siellä jo reilu vuosi takana, kun vaihdoin uuteen, aukeamassa olevaan yksikköön. Hymyssäsuin ja perhosia vatsassa odotin tulevaa. Oli ihanaa alkaa rakentaa ihan uutta työyhteisöä, jossa ei vielä olisi klikkejä tai parhaita kavereita. Vanhaan työhön saisi vähän vaihtelua ja uusia tuulia.

Luonnollisesti ei mennyt kauaakaan, kun naisvaltaiseen työpaikkaan syntyivät ensimmäiset klikit. Se ei sinänsä haitannut minua, sillä vaikka en niihin klikkeihin kuulunutkaan, ei minua suljettu niistä ulkopuolelle. Työpaikan muutamat äijät olivat niitä minun läpänheittokavereitani. Tämän olin jo yläasteella oppinut. Tein työni, sain palkan ja voin hyvin.

Olen aina pitänyt itseäni joustavana työntekijänä. Jos tarve vaatii ja tulee äkkitilanteita, olen aina käytettävissä. Voin myös siirtää omia pieniä menojani, jos työpaikalla on pula. Jään mielelläni auttamaan ylitöihin, jos työkaverit ovat hädässä. Vaihdan vuoroni, jos joku sitä toivoo ja itselläni ei ole mitään sitä vastaan. Mutta odotan myös tiettyä vastavuoroisuutta - sen harvan kerran, kun esitän työvuorotoiveen, toivon sen menevän myös läpi.

Kaikki alkoi oikeastaan huomaamatta ja ihan pienistä asioista. Työvuorolistojen laatija oli vaihtunut ja olin jo pitkään saanut listaani ne kaikkien mielestä nihkeimmät vuorot ja ikävimmät tehtävät. Olin tehnyt yhtä ja samaa vuoroa neljänä - viitenä iltana viikossa jo monen kuukauden ajan. Muutkin olivat tämän huomanneet. Siihen vuoroon liittyi yksikön sulkeminen ja se usein venyi siivoustehtävien vuoksi. Se ei oikeastaan sopinut ylioppilaskirjoituksiin valmistuvalle abiturientille. Esitin toiveen listan laatijalle, että voisin saada sen iltavuoron, josta pääsee aikaisemmin kotiin. Se ei kuulemma onnistunut, sillä meitä iltavuoroja tekeviä opiskelijoita oli monia. Tosin minä ainut abiturientti, huomauttaisin. Painoin siis yötä myöten töissä, heräsin aamulla lukemaan ja käymään niitä muutamia viimetinkaan jääneitä kursseja, jotta saatoin taas painua tekemään töitä yötä myöten. Onnekseni liukastuin ja katkaisin nilkkani, joten sain pienen breikin työnteosta. En varmaan ikinä olisi tajunnut sitä itse pyytää, ja valkolakki olisi jäänyt saamatta.

Jalka parani ja palasin töihin. Kirjoitukset oli paineltu pakettiin, joten vanha tuttu sulkuvuoro ei haitannut. Pyysin tältä työvuorolistojen laatijalta lakkiaisviikonloppua vapaaksi, jotta saisin juhlia saavutustani. Lakkiaislauantain sainkin vapaaksi. Sunnuntaina olisi pitänyt olla aamulla töissä, sillä eihän silloin enää lakkiaisia juhlittu. Kiitos erään työkaverini sain kuitenkin viettää sinä sunnuntaina kaihoisaa mutta ansaittua krapulaa ja aurinkoista kesäpäivää. Ja siitä se sitten lähti.

En tiedä suuttuiko tämä ihminen minuun siksi, että kävelin hänen työvuorojenlaatijamandaatin yli vaihtamalla vuoroani jonkun sellaisen kanssa, joka ei sitä viikonloppua ollut vapaaksi toivonutkaan. Vai oliko hänellä ollut jo aikaisemmin jotain hampaankolossa minua vastaan, kun esimerkiksi miettii sitä työvuorojen suunnittelua ja vaihtelevuutta. Mutta ikinä en enää sen jälkeen saanut vapaatoiveitani suoriltaan läpi, vaikka olisin ollut ainoa kyseistä ajankohtaa vapaaksi toivonut henkilö. Yksi työkaveri juoksi läpi kaikki kesän festarit ja saikin sitä varten viikonloppuja vapaaksi. Minä en päässyt viettämään edes 20-vuotissyntymäpäiviäni. Yhdet pääsykokeet skippasin, koska työvuoroni alkoi niin, etten olisi ehtinyt kokeista töihin. Lomani vietin aina kahdessa tai useammassa pätkässä, joista niistäkään ei mikään osunut toivomalleni kohdalle. Kaikkia kun ei voinut kuulemma aina miellyttää.

Kaikkia ei voi aina miellyttää - se on varmasti totta. Kaikki kunnia työvuorolistoja suunnitteleville! Tiedän, että se ei ole helppoa. Mutta jokuhan asiassa mätti, kun mikään ei koskaan tuntunut onnistuvan. Juttelin asiasta erään työkaverini kanssa. Ei päästy kuin seuraavaan listaan, ja vuoroni oli karsittu minimiin. Kaikki tasoittuisi sitten tasoittumisjakson puitteissa. Ilmoittauduin vuokratyöfirmaan töihin, mutta sekin osoittautui hankalaksi, koska varsinaiseen työpaikkaani tuli paljon sairauslomia ja sain moitteita siitä, etten ollut käytettävissä. Eikö minulle ollut selvää kuka pääsääntöinen työnantajani oli. Mainitsin asiasta yksikkömme esimiehelle ja hän taisi ottaa työvuorosuunnittelun hetkeksi hoitaakseen, koska tilanne normalisoitui. Pääsin jopa vastuullisempiin tehtäviin ja vuorovastaavan koulutukseen.

Ja vuorovastaavan koulutuksesta alkoi viimeinen kokonainen vuoteni kyseisessä työpaikassa. Tätäkin odotin innolla, koska vastuu näkyi myös palkassa. Tai ainakin olisi pitänyt näkyä. Tämä jo aiemmin tutuksi tullut listojenlaatija nimittäin unohti tai "unohti" laittaa vuorovastaavan vuoroista merkinnät palkanlaskentaan. Heräsin tähän totuuteen vasta noin puoli vuotta sitä vastuullisempaa duunia tehtyäni, sillä kesällä vuorovastaavan vuoroja oli enemmän ja erot palkkakuiteissa oli useita kymmeniä euroja. Kaivoin esiin kaikki palkkakuitit ja työvuorolistat kyseiseltä ajalta ja sain sievoisen kolminumeroisen summan maksamattomia palkkoja. Yksikön esimies vahvisti virheen tutkittuaan asiaa pyynnöstäni. Palkkojen piti lähteä maksuun, mutta koska esimies vaihtuikin kesken asian käsittelyn, lakaistiin asia maton alle. Ja uskokaa tai älkää, minäkin kuulun liittoon! Olin vain niin yksin asiani kanssa. Uusi esimies ja ihminen, joka oli jo pitkään systemaattisesti pissannut nilkoilleni. Kysyin asiasta, mutta uudella esimiehellä ei ollut asiasta mitään tietoa. Eikä hän vaikuttanut kovin kiinnostuneelta asiaa hoitamaankaan, koska oli siitä kuulemma ulkopuolinen.

Asia lannisti minut täysin. Tiesin kokeneeni vääryyttä, mutta aiempi kokemus työpaikkamme pääluottamusmiehestä ja työsuojeluvaltuutetusta osoittivat, ettei niin palkka-asiaa kuin kiusaamisasiaa kannattanut ottaa puheeksi: Asiat otettaisiin esille, sovittaisiin että ne hoidetaan ja sitten ei kuitenkaan hoidettaisi. Aloin kantaa töistäni taakkaa ja vein työasioita päässäni kotiin. Kaikki kiire ja sen myötä jääneet työtehtävät harmittivat, mutta eivät saaneet minua enää jäämään töihin korjaamaan tilannetta. Kaikki muuttui. Hyvät työkaverit lähtivät pois yksitellen ja usein itkeskelin kotona päätöstä vaihtaa yksikköä alunperinkään. Kävin vain töissä kuulemassa (tältä listojenlaatijalta) haukut siitä, miten vastuuvuorossani ei oltu tehty sitä ja tätä tai en ollut huomannut jotain asiaa jota hän tai muutkaan esimiestehtävissä olleet henkilöt eivät olleet huomanneet. Jotenkin sain jossain välissä haukut eräästä rikkimenneestä sähkölaitteestakin, vaikka itseasiassa se oli arvatkaavaankuka joka laitteen kanssa toheloi.

Eräänä huhtikuisena päivänä kävelin esimieheni toimistoon, purskahdin itkuun ja kerroin, etten halunnut työskennellä siellä enää. Annoin työlle kaikkeni, mutten saanut siltä mitään. Hän tarjosi yksikön vaihtoa, mutta totesin tarvitsevani kokonaan uutta maisemaa. Kirjoitin lapun, jossa vahvistin irtisanoutuvani sillä päivämäärällä kahden viikon irtisanomisajan jälkeen. Allekirjoitin sen ja annoin esimiehelleni. Minulla ei ollut mitään tietoa tulevasta. Jäin tyhjän päälle, mutta se tuntui helvetin hyvältä! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saatoin kävellä työpisteelleni ja nauraa. Saatoin tehdä työni mielekkäästi ja hyvin, koska tiesin pääseväni sieltä pian lopullisesti pois. Minulla olisi koko kesä aikaa löytää töitä, enkä epäillyt hetkeäkään etteikö joku ottaisi nuorta naista minun työkokemuksellani töihin.

Ja epäilyni osui oikeaan! Päädyin nykyiseen työpaikkaani, jossa vastavuoroisuus esimieheni kanssa on toiminut juuri niinkuin pitääkin. Koskaan ei ole tarvinnut valittaa asiasta, joka sen hetken eväillä olisi jotenkin paremmin voitu hoitaa. Sain heti vastuutehtäviä ja opin paljon uusia asioita. Nautin jokaisesta työpäivästä. Ja vaikka tiedän, ettei tämäkään työpaikka tule koulutuksen myötä olemaan se elämäni viimeinen työpaikka, en ole katunut hetkeäkään elämäni ensimmäisen työsuhteen irtisanomista. Haikeudella voin niitä joitain työkavereita silloin tällöin ajatella ja paikka itsessään herättää minussa nostalgiaa. Mutta niin paljon paskaa jäi niiden seinien sisään, ettei pelkän nostalgian takia kannata peräänsä katsoa.

Ja anteeksi en anna. Lapset kiusaavat, koska ovat lapsia ja eivät tiedä paremmin. Mutta keiltä he sen oppivat? Aikuisen pitäisi tietää paremmin!