Olen luonteeltani sellainen, että stressaan kaikesta. Jopa asioista joihin voin vaikuttaa joko hyvin vähän tai en ollenkaan. Kaikesta maan ja taivaan väliltä. Omista asioista ja naapurin asioista. Stressi näkyy naamassa, tuntuu vatsassa ja kuuluu käytöksessä. Tunnistan itsessänikin sen avokkini nimeämän ydinpommin stressitilanteissa.

Kun esimerkiksi odotimme Pihviä, stressitasoni olivat jatkuvasti taivaissa. Ihmettelen edelleen, ettei se näkynyt neuvolavastaanotoilla verenpaineena. Ensimmäinen stressinaihe oli raskaustestin tekeminen, mutta siitä lupaan avautua lisää myöhemmin. Seuraavaksi stressasin sikiöseuloja, joista tuli epäselvä vastaus. Molemmissa ultrissa kyllä todettiin, että kyllä siellä kohdussa kaikki oli hyvin, mutta mikä hemmetti on epäselvä vastaus(??!). Useilla neuvolakäynneillä ihmeteltiin alhaisia sydänääniä (120). Synnyttämään mennessä (siitäkin lupaan lisää myöhemmin) sydänäänet laskivat yhdessä vaiheessa jo jonnekin 60. Stressasin siis niistäkin lähes koko raskauden. Mietin mistä saan itselleni hyvän kotidoplerin ja mielellään myös ultrauslaitteen sekä kätilön sitä käyttämään.

Kun Pihvi syntyi ja sai terveen lapsen paperit, saatoin huokaista helpotuksesta. Tosin pian kotiinpääsyn jälkeen alkoivat meidän viiden kuukauden mittaiset "alkukankeudet". Syksyn aikana kotonamme vallitsi aikamoinen kaaos, sillä kotityöt jäivät taka-alalle. Ristiäisetkin päätimme järjestää muualla, sillä en vaan olisi mitenkään kyennyt laittamaan kotia juhlakuntoon. Arvatkaa vaan oliko kiva yllättää oma äiti ja anoppi kahvittelemasta täällä Pihvin ristiäisten jälkeen? Sen lisäksi, että stressasin kotonamme vallitsevasta olotilasta, stressasin siitä mitä mieltä ihmiset kotimme sen hetkisestä viihtyvyydestä olivat.

Stressihormonin tasot nousivat taas taannoin, kun Pihvillä epäiltiin epilepsiaa, joka sinällään on käsittääkseni vaaraton sairaus, mutta jonka kohtauksista maalailin itselleni jo vaikka minkälaisia uhkakuvia. Neurologitapaamisen ja kamalan uni-eeg -session jälkeen saimme negatiiviset tulokset. Mutta minä ehdin kyllä vielä hyvin mielikuvitusrikkaana yksilönä ajatella vaikka mitä! Neurologin puhelinsoitto ja kotiin saapuneet potilaskertomukset kyllä lopulta rauhoittivat - tämä meidän "ongelma" menisi ajan kanssa ohi.

Väliin on mahtunut hieman seesteisempiäkin kausia, jolloin olen stressannut vain koulusta ja töistä. Asioista, jotka joskus tuntuivat isoilta, mutta jotka nykyään osaa suhteuttaa paljon paremmin. Ennen minulla oli tapana käydä työpaikalla joskus vapaapäivinäkin varmistamassa, että kaikki rullaa ja on ok. Lapsen myötä olen oppinut hieman kontrolloimaan stressiäni. Minulle riittää, että kaikki on hyvin kotona. Toki asiaa myös ehkä edesauttaa se, että äitiyslomalla ei kukaan soittele töistä perään.

Mutta... Kun asiat ovat mallillaan niin avokin kuin pojankin suhteen, pääsi se minussa asuva pieni stressinpoikanen taas nostamaan päätään. Olen taas ahdistunut asioista, joita edesauttaakseni en voi kuin yrittää parhaani ja toivoa parasta. Stressi on nyt viimeinen asia mitä tähän suht seesteiseen elämänjaksoon toivoisi. Mutta miten paatunut stressiperse voi pitää stressin poissa, varsinkaan kun stressitekijästä ei ihan aina pääse eroon?