Meillä on mennyt tähän mennessä kaikki kesätekemiset juhannusta lukuunottamatta mönkään, syystä tai toisesta. Suunnitelmissa on ollut käydä niin Korkeasaaressa, Suomenlinnassa kuin Linnanmäelläkin. Ja olipa meillä jo liputkin Ilosaareen, vaan avokki ei saanut vapaata, joten liput oli annettava eteenpäin. Harmittaa mielettömästi. Onneksi to-do-lista ei ole kovin pitkä, ja ainakin voin elätellä toiveita vielä jatkuvasta kesästä.

Tekemistä löytyy kyllä jonkinlaisen kävelymatkankin päästä, ja esimerkiksi hiekkalaatikon reunoja on tullut kulutettua päivittäin, nyt kun olokin on vihdoin antanut myöten. Pihvi viihtyy rattaissa hyvin, joten läheisiä upeita lenkkeilymaastojakin olemme päässeet tutkailemaan.

Tikkurilan keskustassa on jo useampana kesänä päässyt ihastelemaan lampaita, joten päätimme viime viikonloppuna suunnata laitumille seuraamaan lampaiden elämää. Pihvi oli enemmän kuin innoissaan. Naama vääntyi virneeseen, käsi sojoitti osoittamaan lampaita ja rattaat tärisivät pikkumiehen riemusta. Poika hihkui ja kiljahteli minkä ehti, välillä tuijottaen aitaukseen ja välillä meihin.






Huomatkaa loistelias tyvikasvu. Kampaajaton vuosi etenee hyvin, mutta voisitko Heidi silti jo pikku hiljaa palailla sieltä Andeilta?

Sitten mieleeni juolahti, että onko sitä kesää edes pakko suunnitella niin pilkun tarkasti? Eikö monesti parhaat kesämuistot tule juuri niistä spontaaneista hetkistä?