Ilta-Sanomat uutisoi viikko sitten kesäteatteriesityksestä, jossa yksi näyttelijä, Teijo Eloranta, oli päättänyt poistaa isän, äidin ja seitsenkuisen lapsen kesken näytelmän. Lapsen äännähtely oli häirinnyt häntä.

Lukiessani uutista mietin, miten yksi uutinen voi kuvata nyky-yhteiskuntaa niin osuvasti. Lapset koetaan häiriöksi. Nauru, leikki, laulu, tanssi, ääntely ja olemisen riemu. Lapsilta kielletty. Uutisen kommenttiosio on jokseenkin karua luettavaa. Lapsia ei kuulu viedä minnekään, varsinkaan yleisille paikoille. Vanhemmat, jotka ottavat lapsensa mukaan teatteriesityksiin, ravintolaan tai kauppaan, ovat "minäminäminä" -vanhempia, eivätkä ainakaan ajattele mitään muuta kuin omaa napaansa. Missä tahansa lapset ovat kodin ja leikkipuiston ulkopulella, ovat he siellä aikuisten tiellä. Meuhkaamassa. Huonosti käyttäytyviä aikuisia sen sijaan siedetään paljon pidemmälle. Humalainen rantojen mies saa rauhassa örveltää vaikka keskellä toria, kunnes poliisi tulee ja nappaa hänet talteen. Pikkuveikko Uhmatuhma ehtii huutaa ehkä minuutin, kunnes joku kysyy vanhemmilta, etteivätkö he osaa kasvattaa vai mikseivät saa lastaan hiljaiseksi.

Kerrottakoon tähän väliin niille, jotka uutista eivät (ole) lukeneet, että vauvan vanhemmat olivat varmistaneet, että seitsenkuisen voi ottaa mukaan näytökseen. Kyse ei ollut mistään räävittömästä rääkymisestä, vaan normaalista ääntelystä, jota nyt jokainen vauva vaan tekee. Eikä nyt kukaan vanhempi jäisi teatteriesitykseen, jos oma lapsi huutaisi kurkku suorana. Johan siinä kärsisi se "minäminäminä" -vanhemman omakin katselunautinto.

Milloin lapsista on tullut rasite? Mistä lähtien lapset eivät ole saaneet näkyä ja kuulua? Milloin lapsuudesta on tullut nurkassa hiljaa istumista? Harmaata?

Pihvin pahimpina masukipuaikoina olivat muunmuassa kaupassa käynnit aika helvetillisiä. Kun pojan laski vaunuihin, oli aika tarkalleen 15 minuuttia aikaa selviytyä kauppaan ja sieltä ulos, tai alkoi jumalaton huuto. Harvoin sieltä kaupasta ihan niin nopeaan ehti pois. Varsinkaan, kun meidän tuurilla kaikki muutkin olivat kaupassa aina samaan aikaan. Vaikka arkena kello kaksitoista. Viimeistään kassajonossa Pihvin volyymitaso alkoi hipoa turvarajaa, kaikenlaisista tyynnyttely-yrityksistä huolimatta. Ja silti ei auttanut kuin jonotella sekä maksaa ja pakata ostoksensa. Saimme kolmenlaisia katseita. Tsemppavia, sääliviä ja murhaavia. Ja aivan varmasti niistä viimeisintä kaikista eniten. Olimme pilanneet jonkun toisen kassajonotuskokemuksen olemalla itsekkäitä vanhempia ja lähtemällä kauppaan. Saati ne kerrat, kun jouduin kulkemaan Pihvin kanssa kaksin julkisia liikennevälineitä käyttäen. Kuinka töykeä äiti olinkaan, kun päätin lähteä ihmisten ilmoille ja toin lapseni junaan huutamaan.

Jokainen lapsi on oma yksilönsä. Minäkuvan muodostaminen ja temperamentin kehittäminen maailmassa, jonka toimintaa ei ihan täysin vielä ymmärrä, ei ole mikään piis of nakki. On kausia, jolloin lapset käyttäytyvät luontaisesti hieman yhteiskunnan normeista poikkeavasti ja toisen temperamentin piirteet näkyvät vahvemmin kuin toisen. Ei kaikki lapset saa itkupotkuraivareita keskellä karkkihyllyjä. Silti jokaisella lapsella on ne "huonot hetkensä". Mutta haloo - se kuuluu kasvuun ja kehitykseen!

Seitsenkuinen vauva ei ääntele teatteriesityksessä ärsyttääkseen näyttelijää tai kanssakatsojia. Se ei ole epänormaalia. Seitsenkuinen vauva tekee niin, koska niin seitsenkuisten vauvojen kuuluu kehityksessään tehdä. Eikä lapsia pidä missään nimessä sulkea normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle. Miten he ikinä oppivat siellä käyttäytymään, jos he eivät pääse siellä kasvamaan?

Kun liikumme tuolla julkisilla paikoilla ja näemme itkevän vastasyntyneen vauvan äidin tai uhmaansa huutavan kolmevuotiaan lapsen isän, niin jospa sormella osoittelun ja syytöksien sijaan heittäisimme heitä hymyllä. "Hei, sä selviät siitä! Se menee ohi! Lapsi kasvaa! Tsemppiä!".
Ja kun ravintolaillallisemme tai teatterinautintomme menee pilalle "äi" "täh" ja "höö" -äännähdyksiä päästävästä seitsenkuisesta, niin voidaan tsempata itseämme. "Hei, mä selviän tästä! Se menee ohi! Lapsi kasvaa (yleensä yhteiskuntakelpoiseksi ja tuottavaksi, sitä kautta myös kenen tahansa mittapuussa hyödylliseksi)! Tsemppiä!".