Olen pantannut tätä synnytyskertomuksen kirjoittamista tähän päivään. Leipoessa ja muutamia vieraita kestitessä meinasi tunnit päivästä loppua, mutta lopulta löysin hyvän raon istahtaa koneen ääreen.


Aikalailla näihin aikoihin vuosi sitten (kello oli illalla kahdeksan, kun aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä) siirryin 32 tunnin kärvistelyn jälkeen Kätilöopiston päivystysosastolta Haikaranpesään - synnyttämään, vihdoin ja viimein. Edellinen vuorokausi oli kulunut valtavassa epätietoisuudessa, sillä kukaan kätilöistä ei oikein osannut kertoa minulle mitään mahdollisuuksista päästä käynnistettäväksi. Supistusten väli oli siihen asti ollut säännöllinen 12 minuuttia, mutta ei siis tarpeeksi tiheä. Kipua varten olin saanut Tenssin, joka auttoikin minut synnytyssaliin välissä ollutta yötä lukuunottamatta.

Vedet menivät 22.7. aamulla kello 7:30. Harjailin rauhassa hampaitani, kun yhtäkkiä lorahti. Avokki ei vielä ollut ehtinyt töihin ja huusinkin hänelle, että nyt varmaan pissasin housuun. Luonnollisesti. Minä, silloin raskausviikolla 40+6 oleva nainen. Siinä sitten todella hetken arvoimme, että mitähän nestettä lätäkössä oli ja olisiko syytä soittaa Kätilöopistolle. Totesimme, että neste todennäköisesti oli lapsivettä, ja otimme yhteyden sairaalaan. Sain ohjeeksi tulla näytille iltapäivällä kello kolme, jollei supistuksista tule sitä ennen säännöllisiä. Passitin miehen töihin ja jäin itse kotiin tuijottamaan Netflixiä. Soitin myös tulevat isovanhemmat läpi ja kerroin tilanteen: Lapsi syntyisi todennäköisesti pian. Vielä ei ollut hätää, enkä tuntenut kovia kipuja. Avokki oli töissä, mutta kaikki oli hyvin. Soitin lisäksi kälylleni, joka lupasi viedä meidät Kättärille tarkastusta varten.

Yhdentoista maissa supistusten väli lyhentyi ja voimakkuus kasvoi. Kellotin sen säännöllisen 12 minuuttia, joka oli kuitenkin liian vähän sairaalaan kiirehtimiseen. Ilmoitin avokille, joka tulikin pian perästä kotiin. Töissä ei ollut voinut kuulemma keskittyä.

Kahden jälkeen kälyni tuli hakemaan meitä. Otin sairaalakassin mukaan, vaikken hetkeäkään uskonut meidän jäävän sairaalaan sisään. Toisin kuitenkin kävi. Päivystysosastolla minulle annettiin vaihtoehto valita, ja ensimmäisen synnytyksen ollessa kyseessä päätin jäädä sinne. Sain oman petipaikan ja Tenssin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Olin auki yhdelle sormelle, lopulta kahdelle sormelle. Äiti viereisessä petipaikassa vaihtui varmaan kuusi kertaa sinä aikana kun minä odottelin. Yövuoro vaihtui, mies joutui lähtemään ja minä sain jotain Tenssiä vahvempaa suoraan pakaraan. Tuli aamu, ja olin kuin sänkyyni unohdettu. Aamuvuoron kätilö kävi katsomassa minua tasan kerran koko vuoronsa aikana ja lupasi silloin ottaa selvää synnytysmahdollisuuksista. Ei ottanut, tai ei hän ainakaan palannut asiaan minun kanssani. En osannut vaatia, sillä keskityin vain irvistelemään kipujani ja painelemaan Tenssin nappeja. Onneksi avokki oli vierellä, tsemppaamassa ja juttelemassa niitä näitä.

Iltavuoro vaihtui, ja sain taas hoitajakseni minut vastaanottaneen kätilön. "Siis mitä ihmettä sinä vielä siinä teet", kysyi kyseinen kätilö nähdessään minut siinä päivystysosaston sängyssä. Hän teki tarkastuksen ja totesi ettei etenemistä ollut tapahtunut, mutta lupasi kuitenkin selvittää siirtoa heti, kun lääkäri tulisi käymään osastolla. Reilun tunnin päästä hän tuli takaisin hymyillen ja ilmoitti, että pääsisin synnyttämään heti kun paikka vapautuisi. Ja siitä noin tunti, kun hän tuli kertomaan salin Haikaranpesässä olevan siivousta vaille valmis. Keräsimme kimpsumme ja kampsumme, ja samalla kerroin avokille kuinka kiva oli päästä Haikaranpesään synnyttämään, vaikken kaikista sen palveluista päässytkään nauttimaan Naistenklinikan remontin takia.

Ja sitten me siirryimme.

Haikaranpesässä meidät vastaanotti hyvin hiljainen ja vakavanoloinen kaveri. Hän istui huoneen nojatuolilla ikuisuudelta tuntuvan ajan hyvin mietteisen näköisenä. Lopulta hän esitteli itsensä ja kertoi jumiutuneensa miettimään synnytyssuunnitelmaa: vauva oli ollut jo aika kauan mahassa kalvojen puhkeamisen jälkeen ja olisi hyvä saada sieltä pian ulos. Hän laittoi minut oksitosiinitippaan. Ja sitten odoteltiin.

Olin ilmoittanut jo päivystysosastolle tarkastukseen tullessani, että haluan kaiken mahdollisen kivunlievityksen synnytystä helpottamaan mitä talolla olisi vaan tarjota. Minulla itselläni on ollut vahvat mielikuvat myös spinaalipuudutuksesta ja pudendaalista, mutta synnytyskertomukseen on merkitty epiduraali, ilokaasu, Tens, Oxanest ja kipufentanyyli.
Aivan ensiksi kätilömme haki paikalle anestesialääkärin laittamaan katetrin paikoilleen selkääni tosipaikkaa varten. Aika pian tämän jälkeen alkoikin tapahtua, ja päätimme ensin kokeilla ilokaasua. Nimestään huolimatta kaasusta ei ollut minulle mitää iloa, vaan oloni huononi entisestään, enkä oikeastaan voinut ymmärtää miten olisi ollut mahdollista hengitellä naamarista rauhallisesti samalla kun teki mieli huutaa. Hyvin pian, ehkä noin kolmen yrityksen jälkeen totesimme ilokaasun hyödyttömäksi, avokin harmiksi. Hän oli odottanut pääsevänsä nuuhkimaan maskia.

Kipuni kävivät sietämättömiksi, ja kätilömme päätti laittaa puudutteen katetrista valumaan. Jokin oli kuitenkin vialla, eikä aine ei edennyt letkua pitkin. Olin auennut jo jonkin verran, joten puudutteella alkoi olla hieman hoppu. Kätilömme lähti kiireellä hakemaan toista anestesialääkäriä minun valitellessa kipuja. Hän lupasi edellistä lääkäriä yhtään vähättelemättä, että tämä nyt vuorossa oleva lääkäri olisi oikein kokenut ja nopea toimissaan. Saisin siis helpotusta olooni pian. Ja niin todella sainkin. Samalla he antoivat minulle jotain morfiinijohdannaista, joka tuntui siltä kuin miljoonat muurahaiset olisivat kipitelleet ja kutitelleet ihoni alla. Eikä kipuja ollutkaan enää.

Naureskelin ja saatoin jutella ihan arkipäiväisistäkin asioista avokkini kanssa, tosin se saattoi johtua myös lääkityksestä. Ainakin lääkekombo hidasti synnytyksen kulkua ja heikensi supistuksiani. Meidät Haikaranpesään kirjannut kätilö joutui lähtemään vuoronsa päätteeksi. Se harmitti minua aikalailla, sillä olin oppinut luottamaan hänen ammattitaitoonsa ja rautaiseen otteeseensa ja toivonut, että ehtisimme synnyttää hänen vuorollaan. Mutta muuten minun oli erittäin hyvä ja helppo olla.

Lopulta, ehkä noin puoli yhdentoista aikaan aloin tuntemaan paineen tunnetta. Uusi kätilömme tutki minut ja totesi minun olevan tarpeesi auki. Sain luvan alkaa ponnistamaan heti kuin siltä tuntui. Varsinaisia kovia supistuksia tai erityistä ponnistamisen tarvetta en tuntenut, ja oletan lääkkeiden vielä vaikuttaneen. Päätinkin alkaa seurata supistuksia monitorista ja toimia niiden mukaan.

Ponnistusvaihe alkoi 23.7.2014 kello 22:53. Tuijotin näyttöä ja ponnistin aina supistuksen nähdessäni. Toki se pieni paineen tunne auttoi. Ähisin ja puhisin aikani. Avokin mukaan olin todennut, etten varmasti pysty synnyttämään, mutta kätilö oli vakuutellut minun toisin. Ja sitten tulikin hiljaista. Ponnistin. Ponnistin. Ja ponnistin uudestaan. Kätilö kysyi haluaisinko koskettaa lapsen päätä - se näkyi. En halunnut, halusin vain ponnistaa. Ja niin taas ponnistin. Kätilö hälytti itselleen apua. Kuulin ensimmäisen parkaisun, vaikka Pihvi oli vielä puoliksi tuloillaan. Ja sitten ponnistin vielä viimeisen kerran, kunnes...


Kello 23:12 sain 3662 grammaa ja 52 senttiä omaa pientä Sisäfilettä syliini paidan alle.

Ja tänään tuosta pienestä ihmisenalusta on tullut noin kolme kertaa painavampi ja 30 senttiä pidempi taapero. Ei vauva enää.

Hyvää syntymäpäivää muru! <3