Laitoimme Pihvin tänään nukkumaan ihan samoilla rutiineilla kuin jokaikinen muukin ilta. Kylpy, puuro, hampaiden pesu ja iltamaito silittelyineen ja lauleskeiluineen. Joskus Pihvi nukahtaa siihen, ja on jopa siirrettävissä sänkyyn ilman erillistä nukutusta(!!). Joskus ei. Tänään ei. Hän heilutteli raajojaan, ölisi tissi suussa, tarttui käteeni ja vei sitä kyljelleen. "Kutita äiti!". Ja minähän kutitin. Hän nauroi ja väliin maiskutteli maitoa. Ja vaati jatkamaan kutitusta. Kun vatsa oli täynnä, pelleilimme hetken kaikki kolme. Ja Pihviä nauratti oikein makoisasti. Hän halusi antaa hellyyttä, haleja ja pusuja, ja ehkä vähän kutittaa kostoksi. Hetken aikaa pelleiltyämme siirsimme hänet omaan pinnasänkyyn, peittelimme ja toivotimme hyvät yöt.

 
Nyt kun tuo vielä vähän aikaa sitten energinen pakkaus tuhisee omassa sängyssään, en voi olla miettimättä kuinka onnellinen olen tässä ja nyt. Kuinka minulla on maailman ihanin perhe. Ja niin suloinen pieni poika. Miten minä olen ansainnut tämän? Sydän on ihan pakahtua, kun ajattelen tuota pientä olentoa, jonka sain syliini vuosi takaperin. Samaan aikaan takaraivooni hiipii ajatus. Entä tämä toinen ihmisen alku?


Sanotaan, että rakkaus ei tunne rajoja ja se vain lisääntyy. Mutta onko näin? En voi olla ajattelematta, että olenko riittävä ja osaanko antaa toiselle kaiken sen mitä Pihvikin on saanut. Tai entä jos olenkin huono äiti, ja Pihvi jää aivan paitsioon uuden tulokkaan myötä? En osaakaan jakaa huomiotani ja rakkauttani niin viisaasti kuin muut äidit osaavat? Entä jos ensimmäinen puoli vuotta on samanlaista myös tulevan vauvan kanssa? Miten käy Pihvin?
Koskaan ei hän tule saamaan enää samalla lailla jakamatonta huomiotamme. Ja vaikka olen aivan onneni kukkuloilla Pikkukakkosesta, en voi samalla olla olematta hieman haikein mielin.