Olen nyt kesän aikana liikuskellut Pihvin kanssa paljon niin busseilla kuin junilla. Se on ollut mahdollista, koska meillä pääkaupunkiseudulla on ilmainen joukkoliikenne tietyille erityisryhmille, kuten pyörätuolilla liikuville ja lastenvaunujen kanssa matkustaville. Esimerkiksi Helsingin keskustassa käyminen on suht helppoa, sillä meiltä matkaa junalla sinne jopa kymmenessä minuutissa. Tämä on hieno, tosin varmasti käytännön syistä annettu etu, jonka soisi kyllä olevan käytössä jokaisessa kunnassa.

Alkuvuodesta Helsingin Seudun Liikenteen hallitus sai pöydälleen esityksen, jossa osaa erityisryhmien alennuksista ja vapaamatkustusoikeuksista haluttaisiin poistaa. Siihen ei silloin suoraan otettu kantaa, vaan asiaa jäätiin pohtimaan ja siitä aiottiin tehdä päätöksiä vielä tämän vuoden aikana. Aloite sai ymmärrettävästi vastustusta, enkä ainakaan julkisuudesta ole lukenut tietoja, että se olisi toistaiseksi edennyt mihinkään. Ja hyvä niin!

Kun tosiaan olemme viimeiset kolme-neljä kuukautta seisottaneet autoa parkkipaikalla ja kulkeneet pelkästään julkisten voimalla, voin todeta, että ei se vaunujen kanssa matkustaminen aina ihan nannaa ole! Nyt varsinkin muutama viime kerta erinäisissä joukkoliikennevälineissä ei ole sujunut aivan niinkuin Strömsössä, näin rattaiden kanssa matkustavan äiti-ihmisen näkökulmasta:

Useimmissa kaupunkimme sisäisissä busseissa on tilat kaksille vaunuille. Kuskit eivät ole velvoitettuja ottamaan kolmansia käytävien tukkeeksi, ja hyvä niin. Mutta. Kun viideskin bussi tunnin odottelun jälkeen painaltaa ohitsesi molemmat vaunupaikat täynnä, alkaa se käytävän tukepaikkakin houkuttelemaan. Se, että bussi jättää vaunut pysäkille ei ole mitenkään tavatonta. Vaunuikäisten lasten elämänrytmit kun tuppaavat olemaan hyvin samanmoiset, joten äidit ja isät ovat pilttiensä kanssa liikkeellä usein samaan aikaan. Sinänsä olimme tässä tapauksessa onnellisessa asemassa, että kyseisen bussin vuoroväli on vain kymmenen minuuttia. Se on harvinaista herkkua jopa pääkaupunkiseudulla! Tosin se ei paljoa lohduttanut tilanteessa, jossa lapsi meinasi väsyä ja olisi kaivannut jo kotiin päiväunille.

VR on uudistanut paljon lähiliikenteen kalustoa, mutta silti jostain syystä osa junavuoroista ajetaan vähintään neuvostoaikaisilla korkealattiaisilla junilla, joihin ei ole mitään asiaa vaunujen, rollaattorin tai pyörätuolin kanssa ilman apua. Jos sattuu pyrkimään johonkin vaunuun yksin, jää se todella pyrkimykseksi. Kanssamatkustajien huomiointikykykin on usein sitä luokkaa, että apua saattaa joutua pyytämään monta kertaa, eikä se siltikään ole taattu. Korkealattiajuninen eteiset ovat muutenkin ahtaammat ja heiluriovet ovat tiellä, kun vaunuja yrittää saada matkustamon puolelle niille tarkoitettuun tilaan. Pidän hieman kummallisena, että kaikkien julkisten virastojen ja laitosten tulee olla esteettömiä, mutta samaa ei vaadita julkiselta liikenteeltä. Kyllä varmaan moni pyörätuolilla matkustava jää oikeasti laiturille ihmettelemään, kun VR:n peltipurkki jatkaa laiturilta matkaa seuraavalle asemalle. Tosin tämä ongelma koskee myös joitain kaukojunia.

Siinä vaiheessa kun vaunujen kanssa pääsee bussiin tai junaan sisälle, voisi kuvitella huolten olevan tiessään. Mutta ei aina! Mielestäni vaunu- ja pyörätuolipaikkoja ei juuri selkeämmin voisi merkata kuin miten ne on meillä pääkaupunkiseudun liikenteessä merkitty. Lattioissa on norsun kokoiset maalaukset ja paikkojen yläpuolella on vielä varauksesta kertovat taulut. On kuitenkin olemassa eräs kyltinarvostajien ryhmä, joka kaikista merkinnöistä huolimatta päättää aina istahtaa niille varatuille paikoille, oli kulkuväline ihmisiä tai tyhjää täynnä. Sillähän ei ole mitään merkitystä, jos kenenkään ei tarvitse metallihäkkyröillään päästä sitä tilaa täyttämään. Mutta kun itse astuu junaan niiden vaunujen kanssa ja se noin viisineliöinen tila on täynnä nappikuulokkeisia älypuhelimeensa tiukasti tuijottavia teinejä, rantojen matteja, närkästyneitä bisnesihmisiä tai mitä ikinä, niin tulee kyllä hieman turhautunut olo. Kukaan ei nouse, siirry tai edes tiivistä, ellei erikseen pyydä. Eikä aina silloinkaan, vaan pyytäessä vastaan voi saada myös joko tyhjän tai vihaisen katseen.
Pyörätuoli- ja vaunupaikat ovat myös mainio paikka säilyttää matkalaukkuja, ruokakasseja tai vaikka huonekaluja(!!). Jotkut kokevat myös niiden edestäsiirtämisen aivan turhaksi, vaan istuvat rauhaisasti omalla paikallaan ja manaavat käytävällä edessä olevia vaunuja sitten, kun poisjääminen tulisi ajankohtaiseksi.

Varsinkin busseissa voi usein havaita aikataulujen tiukkuuden ja kuskien kiireen. Harvoin ehtii edes nostaa rattaiden työntöaisaa ylös ja laittaa jarruja päälle, kun bussi jo viipottaa tuhatta ja sataa. Monesti joutuu sellaiseen tilanteeseen jossa täytyy miettiä, että pyörisikö sitä ennemmin bussin lattialla itse, vai antaako vaunujen kaatua. Varsinkin näin raskaana ollessa valinta on todella vaikea. Iäkkäämpi sukulaisnainen mursi lonkkansa, kun ei ollut keppinsä ja kauppakärrynsä kanssa vielä ehtinyt istumaan bussin kurvatessa mutkaan. Kyyti voi siis välillä olla todella hasardia, eikä pelkästään erityisryhmille vaan myös tavallisille ja tervejalkaisille bussimatkustajalle.

Eli kun mietin, että maksaisinko samaa tai jopa korkeampaa summaa siitä, että pääsisin liikkumaan vaunuikäisen lapseni kanssa julkisilla paikasta a paikkaan b, niin ei - en maksaisi. En maksaisi, sillä meille vaunuilijoille kuten muillekaan erityisryhmille ei nykyisillä kalustoilla voida taata samaa matkustusmukavuutta ja -helppoutta kuin muille matkustajille. Ei bussi jätä ketään muutakaan pysäkille, ellei se ole aivan tupaten täynnä. Kanssamatkustajien asenteelle ei edes HSL voi mitään. Siihen voimme vaikuttaa vain jokainen itse. Mutta kunnes nämä muutamat pikkuseikat on saatu korjattua, on tällaista matkustusoikeuksiin ja -hintoihin liittyvää keskustelua mielestäni aivan turha käydä.

Ja ei. Ei kaikki pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen käyttäjät ole itsekkäitä törppöjä. Vähemmistö vain. Mutta se vähäinenkin määrä pääsee korostumaan tällaisissa onnettomissa tilanteissa.