Tänään ollaan saatu aika paljon aikaiseksi. Aamulla heräsimme markkinoille tapaamaan Pihvin ukkia, ja markkinoiden jälkeen veimme pojan isosedälle hoitoon. Lapsettomalla ajallamme hoidimme loput remppaan liittyvät juoksevat asiat ja kuluerät. Nyt on ovenkahvat, kynnyslistat ja kaapit. Todennäköisyys muuttaa valmiiseen asuntoon kahden viikon kuluttua kasvaa päivä päivältä. Liikaa aikaa meillä ei ole ollut, vaikka aluksi siltä tuntuikin. Toki oma panos on ollut vähäinen, koska remontin tekemiselle on isännöitsijän toimesta asetettu tiukat kellonaikarajat.
Kun melkein viiden tunnin jälkeen saimme ostoksemme raahattua tulevaan kotiin, oli aika hakea pikkumies hoidosta. Meitä oli jo parvekkeella vastassa iloinen ja onnesta hihkuva Pihvi, joka riemuissaan otti rankalta ostosreissulta palaavat vanhempansa vastaan, vaikka poika olikin ollut erittäin reipas eikä ollut näyttänyt kaipausta poissaollessamme.

Tällaisina hetkinä sitä jotenkin havahtuu siihen, että on oikeasti toiselle tärkeä ja merkityksellinen. Tuttu ja turvallinen. Lämmin ja hellä. Koko maailma. Päivittäin sitä huomaa hukkuvansa omiin ajatuksiinsa. Jenni Vartiaisen sanoin - mä olen aina paikalla, mutta läsnä en. Viimeaikoina ajatukseni ovat juosseet remontissa, uuden kodin sisustuksessa ja vanhan kodin pakkaamisessa. Tuntuu että jatkuvasti tutkin netistä kauppojen kaappivalikoimia ja erilaisia sisustuslehtiä. Etsin täydellistä mattoa lastenhuoneeseen ja mietin miten saisin luotua sinne sellaisen sopen, jossa Pihvin olisi hyvä olla. Unohtaen, että ehkä hänellä olisi paras olla, jos olisin mukana siinä hetkessä. Tunnit kuluvat nopeasti, kun on vain puoliksi mukana palikkatornin rakennustalkoissa ja ruokkii lapsensa samalla Ikean kuvastoa selaillen.

Luin aivan vasta jostain (ehkä uusimmasta Kaksplussasta, en tosin löydä lainausta enää mistään) mielestäni vanhemmuuden oleellisimman oivalluksen. Se meni jotenkin näin: "Tunnit lapsen kanssa menevät hitaasti, vuodet ovat ohi hetkessä". Jokainen vanhempi varmasti tämän ymmärtää. Minäkin, vaikka vanhempana olen vielä aika tuore. Onhan tämä ensimmäinen vuosikin mennyt aika vauhdilla. On joskus puuduttavaa istua lapioimassa hiekkaa ämpäriin päivästä toiseen, varsinkin kun tietää että luvassa on keinun työntelyä, lisää lapioimista ja lopulta kotona aina saman kuvakirjan katselua ja sanojen toistelua. Unohdan, että minun arkeni on hänen lapsuutensa.

En varmastikaan voi tuntea samanlaista riemua kasasta hiekkaa kuin tiedän Pihvin tuntevan. Mutta voin tuntea riemua siitä, että olen siinä hiekkakasalla hänen kanssaan. Ja tunnenkin, aina kun pysähdyn siihen hetkeen. Teen hänelle hiekkakakun, jonka yhdessä taputtelemme "hyvä kakku, paha kakku" -lorun säestämänä. Ja näen hänen silmistään sen ilon, minkä hyvä hiekkakakku aiheuttaa.

Pihvi ei tiedä muuta, joten me vanhemmat ollaan hänen koko maailmansa. Minä tiedän, mutta hän on silti koko maailmani. Tästä lähtien lupaan pitää sen tarkemmin mielessä, myös kaiken arjen stressaavuden keskellä. Sillä sitä hyvä vanhemmuus on.