Tänään taas puistoilimme Pihvin kanssa totuttuun tapaan heti aamupäivästä. Suuntasimme keskustan isoon puistoon, koska sää oli aurinkoinen ja siellä on aina (useimmiten) paljon porukkaa. Äitiä, isää ja lasta. Elämää. Mukavaa, että meillä on Pihvin kanssa seuraa.

Tämänpäiväisen jälkeen ajatus hieman naurattaa. Pihvi innostui poikkeuksellisen paljon hiekkaleikeistä ja -laatikosta, jonne pian kerääntyikin lasta ja vanhempaa. Siinä kaikki tuntuivat tervehtivän toisiaan, vaihtavan kuulumisiaan ja huolehtivan siitä, ettei oma Pirkko-Petteri vaan ottanut ämpäriä kaverin kädestä. Pihvi seurasi tätä sosiaalista kanssakäymistä mielenkiinnolla lähes hievahtamatta, Lauri-Lotalta lainattu mönkijä kädessään (oli meillä kokonainen kassillinen omiakin leluja, mutta jostain syystä niistä mikään ei kiinnosta silloin, kun muitakin leluja on "tarjolla").

Minä seisoin vieressä hieman vaivaantuneena. Ollaan käyty kyseisessä puistossa alkukeväästä lähtien. Pidän itseäni ihan sosiaalisena yksilönä, vaikkakin alkuun hieman ujona, hiljaisena ja hitaasti lämpenevänä. Nämä äidit ja isät juttelivat keskenään kuin vanhat tutut, vaikka lapset eivät varmasti olleet paljoa Pihviä vanhempia. Olisi tehnyt mieli sanoa johonkin väliin jotain, mutta en vain saanut suutani auki. Tuijottelin lastani ja kengän kärkiäni. Kielsin viemästä lainamönkijää pois hiekkalaatikolta ja kehotin antamaan omaa traktoria toisille lapsille lainaan. Sitten potkin vähän hiekkaa ja pidättäydyin kehumasta säätä tai sanomasta mitään muutakaan tyhmää. Paitsi "vruumvruum", joka kerta kun Pihvikin sanoi. Se kuulosti varmasti fiksulta. Pihvi antoi traktorinsa jollekin tytölle. Olisipa joku antanut minullekin traktorin.

Miten minusta on tullut tällainen tuppisuu äitiyden myötä? Olen monesti ja pitkään puhunut siitä, että meidän pitäisi Pihvin kanssa aloittaa avoimessa päiväkodissa tai edes MLL:n perhekahvilassa. Hankkia niitä sosiaalisia suhteita ja saada jonkinlaista kanssakäymistä muiden lähialueen vanhempien ja lasten kanssa. Nyt tämä kulunut syksy on mennyt oikeasti sairastellessa, mutta noin ylipäätään olen kyllä ollut mestari keksimään tekosyitä ja esteitä perhetoimintaan osallistumiselle. Täytyy myöntää, että minua ehkä hieman pelottaa kohdata niin paljon uusia kasvoja kerralla. Varsinkin tilanteessa, jossa lapset vertailevat lelujansa ja aikuiset tapojansa toimia vanhempina.

Onko sitten kyse siitä, että pitäisi itseäni huonona äitinä? Ei. Ei ole. Tiedän olevani hyvä äiti. Ehkä välillä vähän lyhytpinnainen, mutta johdonmukainen ja rakastava. Aktiivinen äiti. Mutta uskon, että on monia tapoja olla äiti, ja itselläni on vahva mielikuva kotiäidistä. Pullantuoksuinen yli-ihminen, joka tietää että makkarat ovat pahasta ja televisio tappaa aivotoiminnan. Selkäytimestään. Näihin törmää jo erilaisilla mammapalstoilla, enkä edes tarkoita pahamaineisia ÄiTyLeItä. Esimerkiksi hyvin epäonnistuneen sormiruokalutaipaleemme alkussa esittelin eräässä ryhmässä (omatekemiä) lihapullia ja ranskalaisia ja harmittelin, kun pojalle ei maistu. Ensimmäisten vastausten joukosta sain tiukkasanaisen saarnan valmispullien e-koodeista ja kanannahkaisuudesta sekä pakasteranskalaisten palmuöljyn vaarallisuudesta. Olin huono äiti, joka syötti lapselleen sitä itseään. Paitsi että ei syöttänyt.

Minulla on mielikuva, että nämä kerhoäidit ovat juuri näitä mammapalstojen kauhuja. Äitiyden besserwissereitä. En tiedä mistä tällainen mielikuva on pinttynyt päähäni. Kaikki hiekkalaatikon äidit vaikuttivat ihan mukavilta. He olivat ehkä hieman minua vanhempia ja varmasti hyvin erilaisista elämäntilanteista kuin minä. Mutta mukavia.

Meiltä jokaiselta löytyy vikamme. Minun on olettaa. Kävin tänään ostamassa itselleni uudet talvikengät. Ne sellaiset ei-niin-sirot, mutta pitävät, lämpimät ja käytännölliset äitikengät. Jos vaan sää sallii, vedän ne huomenaamulla jalkaani. Enkä todellakaan aio potkia niillä hiekkaa.