Tänään on Suomen 98. itsenäisyyspäivä, joka on hieno ja kunnioitettava päivä itsessään. Mutta sen lisäksi tällä päivällä on muu tosi suuri merkitys minulle ja perheelleni. Nimittäin minä ja avopuolisoni tapasimme tasan kolme vuotta sitten. Ja se kohtaaminen on kyllä poikinut tosi paljon hyvää ja kaunista.

Kolme vuotta sitten lampsin iltakuuden aikaan ystäväni kotiin punaviiniglögipullo kädessäni. Meidän piti nautiskella se ja katsoa linnan juhlia. Kuten hyvin usein (ei kuitenkaan liian usein, mä en ikinä ole ollut mikään party girl ja olin sitä paitsi keskimäärin neljä viikonloppua ja kaikki pyhät kuukaudessa töissä), siitä se ajatus sitten lähti. Päätimme lähteä vielä nauttimaan viinistä kaupunkimme yöelämään. Se yöelämä aiheutti lievän pettymyksen, sillä odotimme edes jonkun sielun olevan liikkeellä itsenäisyyspäivän kunniaksi yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista. Lopulta löysimme ne ihmiset ruotsinlaivasimulaattorinakin tunnetun hotellin karaokebaarissa, jossa se viinilasikin oli sopivasti tarjouksessa.

Sen muutaman tunnin aikana tupa täyttyi mukavasti ja saimme seuraamme minun tuttujani. Ilta kului ja yhtäkkiä kello olikin jo kaksi. Valomerkki tuli ja Finlandia lähti soimaan. Puimme ja poistuimme baarista samalla ihmetellen sitä miksei Finlandia oikeastaan ollut kansallislaulumme. Samaa mieltä oli kaksi tuntematonta miestä. He olivat olleet pelaamassa biljardia jonkin aikaa aivan meidän vieressä. En vaan ollut kiinnittänyt heihin mitään huomiota aiemmin. Jäimme juttelemaan, vaikka oikeastaan olisin halunnut jo kotiin. Toisessa miehessä oli kuitenkin jotain sellaista, että kun joku ehdotti hotellin yökerhossa käymistä, oli sinne aivan pakko lähteä.

Istuimme yökerhon pöytään ja yritimme jutella. Paikka taisi olla meitä ja työntekijöitä lukuunottamatta täysin tyhjä, mutta musiikki raikasi. Kai nostattamassa tunnelmaa, houkutellakseen asiakkaita. En kuullut juuri mitään muuta kuin miehen nimen ja mitä hän opiskeli. Tosin sen verran selvisi, että meillä oli myös yhteisiä tuttuja. Ehkä noin puolen tunnin ajan ehdimme istua ja tutustua toisiimme, kun myös yökerhon puolelle tuli valomerkki. Lähdimme pukemaan ja totesimme ystäväni kanssa illan olevan siinä. Heitimme hyvästit uusille tuttavillemme ja lähdimme lampsimaan kotia kohti. Tämä kanssani pitkään jutellut mies kuitenkin pysäytti minut pyytääkseen puhelinnumeroani. Päässäni ihmettelin hieman miksi, sillä jos herralla jotain taka-ajatuksia illaksi olisi, niin en todellakaan ollut lähdössä mukaan. Ja taisinkin todeta sen myös ääneen. Mies kuitenkin lupasi olla yhteyksissä. Juu niin varmasti, ajattelin.

Mutta niin vaan kävi. Seuraavana päivänä yhden aikaan sain viestin, jossa kysyttiin haluaisinko lähteä syömään joku päivä seuraavalla viikolla. Lähdin. Ja onneksi lähdin, enkä esimerkiksi luikkinut pakoon treffeille vievää junaa odotellessa, kuten hetken aikaa ajattelin. Tai käyttänyt hyväkseni serkkukorttia, joka minulla oli varmuuden vuoksi hihassa. Olin nimittäin sopinut läheisessä ravintolassa olleen serkkuni kanssa, että jos laitan treffeiltä viestiä, niin hän saa soittaa minut sieltä jollain tekosyyllä pois. Jännitin mielettömästi ja pelkäsin treffien olevan katastrofaalisen jäyheät, kuten ensitreffit yleensä ovat. Mutta puhetta onneksi riitti. Lähinnä minun suusta.

Joskus "vielä yhdet" voi oikeasti olla se illan paras idea ja baariin lähtö kannattaa. Jos olisimme menneet alkuperäisen suunnitelman mukaan ja lopettaneet illan linnan juhlien mukana, ei minulla ehkä olisi tätä perhettä. Jos en olisi tilannut sitä valkoviinilasillista, en ehkä olisi saanut ensitreffejä. Ja jos olisin ensitreffipaniikissa mennyt lukkoon sen sijaan, että olisin kääntänyt puheenpulputusmoodin päälle, en aivan varmasti kirjoittaisi tätä postausta.

Ehkä tänään, kun lähdemme avokin kanssa juhlistamaan yhteistä taivaltamme, päätämme illan sinne ruotsinlaivasimulaattorin karaokebaariin ja otamme yhdet sille. Tarjoillaankohan Jaffaa kuohuviinilasissa?