Subjektiivinen päivähoito on herättänyt viime aikoina keskustelua niin mediassa, kahvipöydissä kuin monissa blogeissakin. Siihen on kantoja puolesta ja vastaan, ja jokaiselta löytyy niitä hyviä pointteja. Ymmärrän, että aihe kuumentaa tunteita, onhan kyse kuitenkin niinkin perinpohjaisesta asiasta kuin kasvatuksesta ja lasten hoidon järjestämisestä. Mutta mikä keskustelussa usein unohtuu on se, ettei päivähoidon tarve ole universaalisti mustavalkoinen asia ja että pedagogisen koulutuksen saaneiden ammattilaisten tuottamissa päivähoitopalveluissa on kyse paljon muustakin kuin siitä, että joku katsoo lapsen perään vanhempien ollessa poissa.

Monissa keskusteluissa vilahtaa tavalla tai toisella "lusmut elämäntapavanhemmat", useimmiten äidit, jotka kantavat lapsensa päiväkotiin ja tulevat kotiin nukkumaan tai hoitamaan nuorempaa sisarusta. Tällaisiakin ihmisiä varmasti löytyy. Väitän silti, että kyseessä on marginaaliryhmä, joka ei yksinään onnistu tukkimaan Suomen päivähoitojärjestelmää. Mielestäni perheissä voi jopa olla tilanteita, jolloin on perusteltua viedä osa lapsista hoitoon, vaikka vanhempi olisikin kotona. Päivähoito voi toimia myös hyvänä tukitoimena tilanteissa, joissa tarvitaan apua arjen järjestämisessä. Lapsella on turvallinen paikka, jossa tehdä mieluisia asioita, oppia uutta ja kehittyä.

Tietenkään päiväkodin ensimmäinen tehtävä ei voi olla tukiverkkona toimiminen. Monet subjektiivisen päivähoidon vastustajat toteavatkin, että apua tarvitsevien perheiden tulisi saada apua muualta. Mutta mistä muualta? Hallituksen päivähoitoa koskevissa leikkauksissa ei ole kohdennettu lisärahaa tällaisiin tukitoimiin. Jokaisessa kunnassa ei toimi avoimet päiväkodit ja kerhot yhtä hienosti ja aktiivisesti kuin isoimmissa kaupungeissa. Jokaiselle kylälle ei riitä MLL:n tai muiden kansalaisjärjestöjen perhetoimintaa. Ja kuitenkaan jokainen perhe ei ole sossutapaus: Tarve avulle ei ole niin suuri, eikä sellaisia perheitä tulisi laittaa ainakaan niitä jonoja tukkimaan.

Päivähoitopaikka on mielestäni perusteltu myös epäselvissä työtilanteissa ja onkin usein lapsen kannalta helpompaa. Vanhempi voi olla vaikka pätkätöissä tai tehdä keikkaa, eikä siis aina työskentele lapsen ollessa päivähoidossa. Nyt tehdyillä päivähoito-oikeuden muutoksilla rajataan myös näiden vanhempien työntekomahdollisuuksia. Kun vanhempi on töissä vain osan vuodesta ja erilaisissa pätkissä, pitäisi lapsi välissä ottaa esimerkiksi kuukaudeksi tai kahdeksi pois päivähoidosta, tai rajata päivähoitoa osa-aikaiseksi. Miten voidaan taata, että lapsi saa täysipäiväisen päivähoitopaikan samasta tutusta päiväkodista taas tarpeen tullen, kun yhdestä kokoaikaisesta päivähoitopaikasta on ehtinyt muodostua kaksi osa-aikaista tai sitä paikkaa ei ole enää ollenkaan? Osa-aikaisuudella ajetaan ahtaalle monet perheet, puhumattakaan niistä lastentarhanopettajista ja -hoitajista, joilla on edelleen vain kaksi kättä ja kahdella eri tapaa kasvavat ryhmäkoot (lakimuutoksen kuin osa-aikaisuuden kasvattamat).

Mielestäni lapsen ensisijainen paikka ei ole päiväkodissa, jos sille ei perheessä ole tarvetta. Mutta mielestäni tarvetta ei voi olla määrittämässä kukaan toinen, koska toisen saappaisiin ei vaan pysty oikeasti astumaan. Tilanteita on erilaisia, ja perheet lapset laitetaankin aika epätasa-arvoiseen asemaan sillä perusteella, että vain täyspäiväistä työntekoa pidetään pätevänä syynä päivähoidolle. Harkinnanvaraisuutta ei juuri ole, enkä ihmettele! Sehän nyt olisi byrokraattinen ja hurjan kallis ratkaisu. Ehkäpä jopa sen päivähoidon järjestämistä kalliimpi.

Olen edelleen vakaasti sitä mieltä, että lapset ovat aivan väärä kohde säästää. Historiakin puhuu sen puolesta. Sen sijaan pitäisi puuttua niihin perimmäisiin syihin, joiden takia kotivanhempien lapset päivähoidossa ovat. Ratkaisutapoja karsimalla itse ongelma ei poistu minnekään.