Tätä postausta oli mahdottoman vaikea kirjoittaa. Ei aiheen takia, vaan koska ajatus katkesi useampaan otteeseen. Uusi rakkauteni Samsungin tabletti ja Bloggerin sovellus eivät halunneet tehdä yhteistyötä, vaan ohjelma kaatui neljään otteeseen poistaen koko tekstin sovelluksen muistista. Kuvat eivät myöskään suostuneet latautumaan ja estivät postauksen julkaisun. Inspiraatio ehti kadota muutamaan otteeseen välissä. Ehkä tablettimme ja Blogger ovat eri mieltä kanssani?

Luin loppuviikosta Katri Sorsan blogia ja sieltä aika pysäyttävää kirjoitusta nuorten naisten ulkonäköpaineista. Katri itse kirjoittaa miten muunmuassa sosiaalinen media luo paineita näyttää tietynlaiselta. Vaikka itse olen liikkunut lähes meikittä kotiäitiytyneenä lähes kahden vuoden ajan, tunnistan kyllä nuo Katrin mainitsemat paineet. Ja toki ne koskevat myös miehiäkin.

Itse en henkilökohtaisesti ole oikein koskaan tuntenut tarvetta silikonille, paitsi joskus keittiössä ja kylpyhuoneessa. Olen suht tyytyväinen riippuviin nahkasäkkeihini, vaikka ne ovatkin elämää nähneet ja eri pariset. Joskus saatan ajatella ääneen vaikkapa saunassa, että pitäisikö niistä nipsaista sentti ylimääräistä nahkaa. Ja sitten minua alkaa naurattaa. Mitä varten? Ja ketä varten? Tietenkin on ollut aika, jolloin olisin varmaan ollut kauhuissani raskauden ja imetyksen tuomista muutoksista kehossani. Reilu kymmenen vuotta  sitten. Eikä nykyteinien ajatusmaailma ole siitään muuttunut. Sen sijaan tietynlaista ihmismuottia tuputetaan vaan enemmän ja useammasta tuutista. Ja sitä ärsykettä on vastaanottamassa nuoreneva yleisö.

Ennen äitiyslomaa olin paljon tekemisissä eri-ikäisten lasten ja nuorten parissa, mikä oli aika silmiäavaavaa. Monia ekatokaluokkalaisia tyttöjä olisi voinut kutsua pissiksiksi, siis jos he olisivat olleet kaksi kertaa vanhempia, niin kuin minä olin ollessani pissis. Farkuissa on matala vyötärö ja pillit lahkeet. Vaatteet on taattua henkkamaukkaa, ginatricotia ja bikbokia, kokoa xs ja aikuisten osastolta tietenkin. Silmissä on ripsarit ja huulissa kiillot. Yolo ja swag. Ei tietenkään kaikilla, mutta yllättävän monella. Minä leikin seitsenvuotiaana vielä barbeilla ja puin päälleni mitä äiti kaapista otti. Joskus rippikoulun jälkeen huitelin Superstareissa ja MicMacin pitkässä fleecessä. Lol ja daa.

Hulluimpana näiden kaikkien ulkonäköpaineiden keskellä pidän sitä, miten tavallaan pitäisi mahtua tiettyyn muottiin, mutta jos sinne yrittää mahtua, on sekin aivan naurettavaa.  Ei saa olla oma itsensä, koska jos on tavallinen, "ruma" tai harmaata massaa, et ole mitään. Jos taas olet jotain muuta, suoraan seiskapäivän sivuilta, olet tyrkky ja nolo huomiohuora. Olit mitä tahansa, aina joku on arvostelemassa ulkonäköäsi. Koskaan et kelpaa juuri sellaisena kuin olet.

Suunta on ilman muuta huolestuttava. Mikä kiire lapsilla on kasvaa aikuiseksi? Ja millaisiksi aikuisiksi he haluavat kasvaa? Miksi lasten uimapukuosastolla myydään kaksiosaisia, aikuisten naisten kolmiobikiniliivejä muistuttavia uima-asuja? Onko syy yksinomaan muuttuneessa yhteiskunnassa ja sen arvoissa, vai onko kasvatus hukassa? Onko ihmekään, että lapsetkin kokevat paineita ulkonäkönsä suhteen, kun aikuiset ovat siinä asiassa kaikista kovimpia toisiaan tuomitsemaan?

Katri kertoi heittäneensä hyvästit ulkonäköpaineille aika lailla perheellistymisen myötä, ja on nykyisin sinut itsensä kanssa. Julkisessa työssä askel on luonnollisesti isompi. Minä pakkasin omat pakkelit kaappiin jo parikymppisenä ja saatoin käydä julkisilla paikoilla, jopa töissä ja koulussa, ilman meikkiä tai muotivaatteita. Ei niitä treffikutsuja silloin ihan joka kulmalla sadellut, josko satoi ennen sitäkään, mutta minä olin onnellinen ja vapaa. Siitä huolimatta, että koin saavani olla hyvä juuri sellaisena kuin olen. Ja löysin elämäni miehen, joka hyväksyy minut ilman kymmenellä sävyllä tehtyjä varjostuksia. Omissa riippareissani, ilman silikoneja. Myös pierareissa. Eikä kenenkään muun tarvitse asettua minun rumaan kroppaani tai katsella kamalaa naamani joka aamu peilistä, vaikka se mahdollista olisikin. Vain minun tarvitsee viihtyä kropassani, tilannetajulla. Toki täytyy myöntää, että en minäkään ole aina tyytyväinen siihen miltä näytän. Mutta tarvitseeko minun muuttua?

Ja kaikkine epätäydellisyyksine olemme täydellisiä kaikki, juuri sen näköisenä kuin olemme. Miksei tämä voi olla se viesti jota haluamme jakaa?