Laskettu aika oli ja meni. Tai tässähän sitä eletään. Mutta aika varmaksi voin sanoa, ettei Papu ole tulossa ulos seuraavaan viiteen tuntiin ja 45 minuuttiin.

Muutama ilta sitten sänkyyn menon jälkeen aloin purkaa avokille viime aikoina pääkoppaan pesiytynyttä ahdistusta. Kun vauva ei ole ottanut syntyäkseen tai näyttänyt taas hetkeen mitään merkkejä sen eteen, olen jäänyt miettimään josko minun kehoni ei vaan osaa hoitaa hommaa. Jos Pihvin syntymä oli sattuman ja oksitosiinin yhteistuotos. Vedet menivät, koska kalvot olivat jo koetuksella 42. viikon kynnyksellä. Synnytys ei edistynyt itsekseen, vaan kroppani ei tiennyt miten sen tulisi toimia. Se tarvitsi apuja. Entä jos löydän itseni samasta tilanteesta Papun kohdalla. Tai että mahdollisesti vielä odottaisin yliaikaiskontrolliin ja käynnistykseen asti. Saisin ballongit, cytotecit ja oksitosiinit. Entä jos synnytys ei käynnistyisi silloinkaan?

Let's face it - sektio olisi minulle pettymys. Meillä jokaisella on varmaan jonkinlainen mielikuva synnytyksen kulusta. Omalla kohdallani päähän on pinttynyt vahvana mielikuva alatiesynnytyksestä. Niin sen kuuluu mennä. Oksitosiinin käyttö ensimmäisen synnytyksen yhteydessä ei ollut minulle pettymys, mutta pelko siitä ettei "vippaskonstit" tällä kertaa toimikaan on läsnä. Leikkauspöydällä makaaminen tuntuu minusta kovin kliiniseltä. En halua löytää itseäni siitä tilanteesta, kirjoitinhan jo synnytystoivelistaan sen olevan viimeinen mahdollinen vaihtoehto. Tietenkin suhtautumisessani on lieventävä asiahaaroja, kuten esimerkiksi vauvan hyvinvointi tai tilanne jossa joudutaan hätäsektioon. Menen tietysti Papu edellä! Mutta jos monista käynnistysyrityksistäkään huolimatta mitään ei tapahtuisi, olisin pettynyt kehooni. Miksi en osaa synnyttää?

Vaikka asia on pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa, en ole uskaltannut siitä puhua avokin lisäksi oikein kenellekään. Eilen purin tuntojani yhden pitkäaikaisimman ystäväni luona. Oli helpompaa puhua siitä lapsettomalle ihmiselle, jolla ei itsellään ole oikeastaan minkäänlaista mielipidettä asiaan. En kokenut tulevani tuomituksi. Joskus avasin ajatuksiani eräälle ystävälleni, joka oli vauvan terveyteen liittyvistä syistä joutunut yhden raskauden päätteeksi leikkaussaliin, kun asiasta puhetta tuli. Valitsin sanani mielestäni kauniisti ja painotin sitä, että kyseessä ovat vain minun ajatukseni asiasta, omalle kohdalle. Samaan tapaan kuin edellä. En tiedä olinko kuitenkin tahditon, sillä hän loukkaantui sanomisistani, vaikka mielestäni kuvailemani tilanne oli eri.


Papu on rakas, tuli hän tähän maailmaan millä keinolla tahansa. Tällä hetkellä fokukseni on siinä, että kunhan vain tulisi. Odottavan aika on pitkä, varsinkin kun joka toinen yhteydenotto koskee olomuotoani. Tai sitten minua toppuutellaan, ettei vauva saisi vielä syntyä, koska jonkun toisen täytyy ehtiä synnyttämään ensin. Vauvalympialaisten henkeen. Let the games begin!