Enpä olisi villeimmissä painajaisissanikaan uskonut näkeväni, että löytäisimme itsemme Papun kanssa tismalleen samasta tilanteesta kuin Pihvin kanssa vuosi ja seitsemän kuukautta takaperin. Oikeastaan pidin sitä erittäin epätodennäköisenä. Lähes mahdottomana. Vaan toisinpa kävi. Kokopäiväkoliikki muutti kattomme alle taas.

Neidin kipuiluitkut alkoivat reilu viikko sitten. Poistin välittömästi ruokavaliostani kaikki tietämäni ilmaa aiheuttavat ruoka-aineet: Kahvin, suklaa, rukiin, lakut, kaalin, palkokasvit, hiilihapolliset juomat, sipulin, paprikan ja tuliset ruoat. Jopa maitotuotteet. D-tippojen aloittamista siirrettiin, koska halusimme ensin karsia pois muista syistä johtuvat mahavaivat. Ruokavalion muutoksesta vaan ei ole ollut apua ainakaan tähän mennessä.
Huomasin myös kärsiväni suihkutisseistä. Olin yhteydessä yhteen Imetyksen tuki Ry:n imetystukiäitiin, ja sainkin neuvoja suihkutissihoitoon, kuten pystympi imetysasento ja samasta rinnasta imettäminen useamman kerran peräkkäin. Sunnuntai-illasta asti olemme tehneet näin, vaan eipä sekään ole tuottanut tuloksia. Tällä hetkellä olo on aika neuvoton, enkä itse ainakaan keksi muita syitä itkuun. Ahdistaa, kun en voi toisen oloa helpottaa. Papu on tyytyväinen syödessään ja nukkuessaan, mutta saattaa herkästi herätä kivun tunteeseen tai kun häntä laskee sylistä esimerkiksi sängylle nukkumaan. Rytminen liike on oleellista hereillä ollessa, jotta ilma pääsee liikkeelle. Ilman sitä ei sylissäkään ole hyvä olla.

Tuleva maanantai pelottaa. Avokin isyysloma loppuu ja jään lasten kanssa kolmistaan. Miten kädet riittävät ja pystynkö vastaamaan molempien tarpeisiin? Pelkään kovasti, että Pihvi jää paitsioon enkä ehdi päristellä pikkuautoilla entiseen malliin. Kuka ottaa pojan syliin ja lukee hänelle kirjaa? Entäs miten käy ulkoilujen? Tyttö kyllä viihtyy vaunuissa ja nukahtaa sinne onneksi suht helposti, ainakin toistaiseksi (koputan puuta), mutta kuinka onnistun järjestämään päivän niin että ylipäätään ehdimme ulos? Usko itseeni, omaan osaamiseen ja hyvänä äitinä olemiseen hieman rakoilee.

Poikkeuksena Pihvin vauva-aikaan koen, että saamme tarvittaessa tukea ja apua neuvolasta. Meillä vihdoin ja viimein on oma vakituinen terveydenhoitaja, jonka asiakkaana olemme olleet jo lähes viiden kuukauden ajan. Otin koliikkikokemuksemme puheeksi Papun neuvolakotikäynnillä ja terkkamme käski heti ottaa asian uudelleen esiin, jos tilanne lähtisi eskaloitumaan. Tarjolla olisi nimittäin kotiapua, lähinnä Pihvin arjen pyörittämiseen. Ei voivottelua, ei olkien kohauttelua, vaan jotain konkreettista. Jotain mitä olisimme ehkä tuoreina vanhempina kaivanneet esikoisen vauva-aikana. On huojentavaa tietää että jos Papun kipuilut eivät helpota, ei asian kanssa tarvitse jäädä yksin. Ei tarvitse polttaa itseään aivan loppuun.

Ennen kotiapua ajattelin kuitenkin vielä turvautua vihoviimeiseen oljenkorteen, nimittäin vyöhyketerapiaan. Jollain tasolla niputan vyöhyketerapian, akupunktiohoidot ja homeopaattiset menetelmät samaan kastiin, kalliisiin huuhaahoitoihin. En ikinä uskonut lähteväni tälle tielle. Vaan niin varasimme Papulle ensi viikolle ensimmäisen vyöhyketerapiakäynnin ja toivon olevani väärässä hoitojen suhteen. Kolmesta neljään kertaan olen varautunut kokeilemaan ja antamaan vyöhyketerapialle mahdollisuuden, ja jos tuloksia ei tule, voin kerrankin todeta harmikseni olleeni oikeassa.
Saimme me myös lainaksi koliikkikeinun, jossa Papu on toistaiseksi viihtynyt hieman vaihtelevalla menestyksellä. Se saa nyt kuitenkin toimia kotona ensiapuna, jos ja kun päädyn tilanteeseen jossa minulla on kotona kaksi tavalla tai toisella "hätää" kärsivää lasta.

Huoh. Että näin meillä! Mites teillä?