Kaksi vaippaikäistä lasta. Kuulostaa aika hurjalta! Varsinkin kun toisella uhmaikä lähestyy kovaa vauhtia ja toinen on niin täydellisen riippuvainen vanhemmistaan.

Ensimmäiset kolme viikkoa meni oikeastaan hyvin, olihan meitä vähintään se kaksi. Vietimme noin puolitoista viikkoa miehen isyyslomasta anoppilassa, jossa apukäsiä ja lämpimiä sylejä riitti. Tapasimme myös lastemme pienen serkkutytön, joka syntyi ihan muutama päivä Papun jälkeen. Vauvoja oli talo täynnä ja Pihvillä siinä ihmettelemistä.
Koliikki otti ja alkoi sillä reissulla, ja saimme tosiaan lainaksi koliikkikeinun. Itse kipuitkuja se ei varsinaisesti ole helpottanut, mutta on se toimittanut hyvää viihdykkeen virkaa silloin kun olen valmistanut meille Pihvin kanssa ruokaa.

Paluumatkalla kävimme koko perheen voimin ikuistamassa tämän hetken, missäs muualla kuin iki-ihanalla Heliannalla. Itkuinen vastasyntynyt ja tahtova uhmaikäinen ei omaan korvaan kuulostanut kovin helpoilta kuvattavilta, mutta niin vaan Helianna onnistui pitämään pakan kasassa. Ja kyllä hän kuulemma sai ihan onnistuneita otoksia. Oli myös ihan mieletöntä katsella hänen työskentelyään meidän lasten kanssa. Tosi välitön ja lämmin ihminen! Yleensä uusien ihmisten seurassa aluksi hieman ujosteleva Pihvikään ei kauaa studiolla kainostellut. Jos se ei vielä edellisestä postauksesta käynyt tarpeeksi selvästi ilmi, niin SUOSITTELEN! Näitäkään kuvia en malta odottaa.

Tällä viikolla avokki palasi takaisin sorvin ääreen. Pelkäsin kolmisin lasten kanssa jäämistä, mutta ehkä hieman turhaan. Suurimmaksi hankaluudeksi on toistaiseksi osoittautunut ulkoilu, sillä talossamme ei ole hissiä eikä Pihvi ihan aina malttaisi kulkea rappusia, varsinkaan alas. Papun itkuisuudesta huolimatta päivät ovat rullanneet aika omalla painollaan ja päivärytmi on pysynyt suht samana, vaikka ihan vielä ei voida puhua rutiinista. Pihvi on ollut tosi reipas ja malttaa odottaa vuoroaan silloin, kun touhuan pikkusiskon kanssa. Silti olen kyllä aina oikein ekstrailoinen, kun kello lyö viisi ja tiedän avokin lähtevän töistä kotiin.

Pikkuneidin ensimmäinen vyöhyketerapia oli jokin sortin succėe. Vaikka yleisolotilassa ei vielä ole näkynyt muutosta, pisti hoito ainakin ilmat liikkeelle. Kovat kipupiikit ovat harvemmassa ja ehkä tyttö on aavistuksen rennompi sen ansiosta. Vielä en mene vannomaan vyöhyketerapian nimeen, mutta myönnän kyllä suositelleeni sitä ainakin tilapäisenä apukeinona vastaavanlaiseen tilanteeseen.

Huomenna alkaa toinen viikkoni kahden lapsen kotiäitinä. Kaikesta huolimatta se vieläkin hieman jännittää. Tosin se usko itseeni ja omaan osaamiseen on ehkä alkanut asteittain palautua. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!