Meidän Papu on pian kaksi viikkoa vanha. Aika on mennyt huisia vauhtia tässä vauvahattarassa, ja blogi on saanut hieman jäädä. Nyt elämä alkaa löytää rytmiään ja oli aika palata kertomaan synnytyksestä. Aloitinkin (ja myös viimeistä pistettä vaille lopetin) jo kerran, mutta se teksti katosi ohjelman kaatumisen myötä jonnekin bittiavaruuteen.

Perjantai-iltana rv 40+6 makoilin sohvalla masentuneena ja mätin karkkia kitusiini. Ei tänäänkään, ajattelin. Olin elätellyt toiveita, että koska vedet esikoisen raskausaikana olivat menneet juuri sinä päivänä, olisi jotain tapahtunut tässäkin raskaudessa. Varsinkin kun tämä raskaus oli ollut hyvin erilainen ja enteilevä jo varhaisilta viikoilta supistuksineen ja tuntemuksineen. Mutta ei. Aamulla olimme olleet Pihvin kanssa avoimessa päiväkodissa, enkä ollut koko päivänä tuntenut mitään muutamaa hassua supistusta lukuunottamatta, jotka nekin myönnän epätoivoisesti kellottaneeni. 
Yhtäkkiä loikoillessani tunsin aivan kuin joku olisi tarttunut pinsettiotteella vatsastani sisäpuolelta kiinni ja vääntänyt. Kuului iso rusahdus, samanlainen kuin toisilta kuuluu esimerkiksi nilkkoja tai ranteita pyörittäessä. Minä jämähdin paikoilleni ja mietin, että kuuluikohan ääni sikiökalvosta. Odotin ja kuulostelin hetken mahdollista lapsivettä. Ei mitään. Ei vieläkään. 
Muutaman minuutin kuluttua aloin kuitenkin tuntea hitaasti etenevää painetta kohdusta. Totesin avokilleni, että nyt taisi mennä vedet. Yritin könytä ylös sohvalta niin, että pääsisin huonekalujen ja maton luota hieman väljemmille vesille ennen kuin vettä alkaisi lorista. Ja samointein kun sain itseni oikaistua, alkoi vettä valua. Elämämme toinen elokuvamainen lapsivedenmenomomentti. Sitä nimittäin tuli. Paljon ja paineella! 

Soitin Kätilöopistolle ja kyselin mihin aikaan aamulla voisin saapua näytille. He ohjeistivat tulemaan 12 tuntia vesien menon jälkeen. Aamulla veimme Pihvin hoitoon ja suuntasimme käyrille. Supistuksia oli alkanut tulla, mutta ne olivat vielä aika voimattomia ja niiden väli oli reilut kymmenen minuuttia. Kohdunkaulaa oli sentti ja kohdunsuu oli kahdelle sormelle auki. Koska B-streptokokki oli negatiivinen, saimme lähteä vielä kotiin. Sovimme tulevamme takaisin sunnuntaiaamuna käynnistykseen. Menimme Pihvin hoitopaikkaan ja päätimme viettää päivän siellä. Pikkumies saisi nukkua yönsä kylässä, sillä meillä oli aamulla niin aikainen lähtö että hän joutuisi herämään kotona aivan kohtuuttoman aikaisin. Illalla nukutimme häntä miehen kanssa yhdessä. Luimme muutamat sadut ja lauloimme lauluja. Silitimme, halasimme ja pusuttelimme. Kun Pihvi nukahti, suuntasimme kotiin. 

Ensimmäiset kovemmat poltteet iskivät kotimatkalla autossa, tosin synnytyssupistuksiin verrattuna ne eivät vielä olleet mitään. Päätin kuitenkin mennä hetkeksi lämpimään suihkuun, mutta siitä ei ollut apua. Suihkun jälkeen kuljin ympäri kämppää välillä pysähtyen puuskuttamaan supistusta. Toisinaan oli pakko hieman huutaa, mutta yritin huutaa hiljaa ja hammasta purren, naapureita häiritsemättä. Puoli yhdentoista aikaan aloin kellottamaan supistuksia. Kymmenen minuuttia, 60 sekuntia. Seitsemän minuuttia, 80 sekuntia. Kuusi minuuttia, 90 sekuntia. Neljä minuuttia, 115 sekuntia. Väli lyheni, kesto piteni ja jokainen supistus oli edellistä voimakkaampi. Kaksi tuntia kärvistelin sohvalla supistusten väliä laskien, ja kun reilut tuntia aiemmin otetusta kipulääkkeestä ei ollut hyötyä, oli pakko soittaa synnytysosastolle. Taksi alle ja tervetuloa! 

Selvisimme kuin selvisimmekin kuoleman taksikyydistä ehjin nahoin. Kuljettaja meni aivan paniikkiin kuullessaan synnytyksen olevan käynnissä. Hän kaahasi lievää ylinopeutta loskasta sohjoisella moottoritiellä, ja minä puristin tiukasti penkin reunasta ja turvavyöstä. Hän oli myös autuaan tietämätön missä Kätilöopisto sijaitsee, sillä hän oli vasta aloittanut taksikuskin työt. Jos olisin supistuksiltani ja puuskutuksiltani ehtinyt, olisin kehottanut kuskia hengittämään, rauhoittumaan ja keventämään kaasujalkaa. Lapsi ei ollut syntymässä vielä siihen paikkaan. 

Synnärillä pääsimme tervetulokäyrille (from hell). Supistusten voimakkuus aamuisesta oli käyrien mukaan kolminkertaistunut. Kätilö teki tutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan kolme senttiä auki. Heitin kaikki synnytyssuunnitelmani romukoppaan ja pyysin saada suoraan epiduraalin, kun käyrät olisi otettu. Tens on aivan mieletön laite, mutta siinä vaiheessa ei siitä olisi ollut enää mitään hyötyä. Ilokaasua en halunnut kokeillakaan, koska minulla oli jo valmiiksi huono olo kivuliaiden supistusten takia, eikä ilokaasu ainakaan edelliskerralla parantanut oloa. 
Tervetulokäyrät tuntuivat kestävän ikuisuuden, ja jonkin ajan jälkeen käskin miestäni pyytämään kätilöä paikalle. Epiduraali oli saatava heti! 

Puudutteen sain hieman kahden jälkeen, ehkä puoli kolmen maissa yöllä. Muutama supistus, jonka jälkeen helpotti. Ja sitten odottelimme. Juttelimme kätilömme kanssa kätilöksi opiskelusta ja itse työstä. Sitten hän poistui salista ja jäimme mieheni kanssa kaksin. Ajantajuni katosi välissä, mutta noin viittä vaille neljä pyysin avokkia kutsumaan kätilön takaisin, sillä minusta tuntui aivan kuin tarvitsisi ponnistaa. Eikä ihme - kätilön saapuessa paikalle olin täyden kymmenen senttiä auki ja lapsen pää oli jo tulossa. Sain luvan ponnistaa heti kun siltä tuntui. Ponnistusvaihe oli maailman helpoin, paljon helpompi kuin esikoisen ponnistusvaihe, joka sekin meni melkein kuin vettä vain. Epiduraali oli vielä päällä, joten voimakasta kipua en tuntenut. Ennemminkin epämiellyttävää oloa esimerkiksi ennen kuin pää tuli ulos, joka sekin tuli lopulta ponnistamatta ja itsestään. 

Sunnuntaina kello 04.06 tyttäremme syntyi yhdeksän minuutin ponnisteluiden jälkeen. Hän oli alkuun hieman sininen ja kätilö sai tehdä töitä ensiparkaisun saamiseksi (Pihvihän parkaisi heti kun suu oli ulkona). Napanuora oli kiertynyt kerran löyhästi tytön kaulan ympärille. Yhdeksän pisteen tyttö kuitenkin. Ja mikä tunne olikaan, kun sain tytön ensi kertaa rinnalle. En todellakaan ollut ainoa perheenjäsenemme huoneessa, jonka silmäkulmista valui onnenkyyneleet. Täydellinen pieni rakas! 3410 grammaa painava ja 50 senttiä pitkä, päänympäryksen ollessa 35 senttiä. Puhdasta ihanuutta! 
Minä sain kaksi tikkiä jonnekin limakalvoille, joita ei niitäkään kuulemma olisi tarvinnut ellei kohdalla olisi sattunut menemään suonta. Verta menetin yhteensä 300ml. Synnytyksen jälkeen sain myös opetustuokion istukasta ja sikiökalvosta, jotka tutkimme kätilön kanssa tarkkaan. Sitten kätilö puhdisti vauvan pään, teki tarvittavat tutkimukset ja kapaloi hänet. Saimme hetken nauttia toistemme seurasta ja aamupalasta. Kun olimme valmiit, pääsimme jatkamaan tutustumista potilashotellin puolelle, josta jo seuraavana päivänä kotiuduimme.

Synnytys oli nopea mutta rauhallinen. Kätilö kehui sitä jälkikäteen kauniiksi, ja olihan se. Koin itse hallitsevani tilannetta ja olevani sen tasalla. Minulla ei ollut kipuja vaan erittäin hyvä olla. Meidän ja kätilön yhteispeli sujui loistavasti, ja vaikka nyt lopulta synnytinkin puoli-istuvassa asennossa, oli synnytys mielestäni erittäin onnistunut ja miellyttävä kokemus. Papu on kasvanut hienosti 96 gramman päivävauhtia (neuvolan kotikäynti on jo takana päin), imetys on onnistunut ilman rintakumia olemattomista ja kipeistä rinnanpäistä huolimatta ja vauva-arki on toistaiseksi ollut ihanaa. Koko perhe voi hyvin! 

Raskauden kesto 41+1
Synnytyksen kesto: 
- lapsivedenmenosta noin 28h 
- supistuksista 5h24min 
Ponnistusvaihe 9min 
Paino 3410g 
Pituus 50cm 
Päänympärys 35cm