Toissailtana saunanlauteilla avokin kanssa jutellessa heräsin siihen todellisuuteen, että olen usein aika negatiivinen ihminen. Ei niin, että ajattelisin kaikesta aina sitä huonointa, vaan niin, että tuppaan löytämään hyvästäkin asiasta niitä huonoja puolia. Ja harmillisen usein keskityn vain niihin. Olin juuri veisannut useamman minuutin pituisen valitusvirren, kun lopulta samaan hengenvetoon totesin tämän ääneen. Ja avokki naurahti hyväksyvästi. Ilmeisesti asia oli valjennut hänelle hieman aikaisemmin kuin minulle.

Otetaan esimerkiksi perhekuvaussessiomme. Helianna kuvasi ensin Papua, joka itki niin kuin koliikkivauvat nyt vaan sattuvat itkemään. Totesin heti alkuun, että tällaista tämä nyt on ja että eipä ole varmaan koskaan aikaisemmin tarvinnut kuvailla niin itkuista vauvaa. Omasta naamastani totesin miten kamalalta se näyttää ja miten tukkakin on huonosti ja vaatteet puristaa kaikki raskauskilot kauniisti esille. Pihvillä on kauhea uhmavaihde ja ai kauheeta kuinka hän mekastaakin, parasta vaan pistää aluksi (isän kanssa) pihalle. Miehelläkin oli eriparisukat (tosin sitä nyt ei varmaan edes olisi huomannut kukaan muu kuin minä). Sitten sanottiin heipat ja minä vielä siihen loppukaneettina, että toivottavasti meistä on saatu edes yksi edustava otos.
No, niitä tuli lopulta kuusitoista. Ja nyt kun minä niitä jälkikäteen katselen, niin aika eriltä ne näyttävät kuin mitä päässäni kuvittelin. Miten erilailla toinen ihminen voi nähdä saman tilanteen! Joukossa on yksi ihana ja mulle henkilökohtaisesti todella tärkeä kuva itkevästä Papusta, eikä edes se kuva enää herätä ollenkaan samanlaisia negatiivisia fiiliksiä kuin mitä itsellä oli siinä tilanteessa. Ei Papun itkun takia, vaan siksi kun "me nyt vaan ollaan vähän tällaisia, anteeksi että olen perheeni kanssa olemassa". Itseasiassa niiden kuvien takia (tai ansiosta) olen ensimmäisen kerran joutunut taistelemaan itseni kanssa, etten postaisi lasteni kuvia omiin sosiaalisen median kanaviin tai tänne blogiin. Kuvien joukossa oli yksi niin mielettömän ihana kuva Pihvistä ja Papusesta (se mustavalkoinen, jos Helianna satut tätä joskus lukemaan), että mun sydän meinaa pakahtua ja itkeä tirautan vieläkin joka kerta sitä kuvaa katsoessani, koska niin äärettömän rakkaita ne toisiaan halaavat pikkutyypit mulle ovat. Ja ai että mä haluaisin julistaa sen koko maailmalle tuon kuvan avulla.

Toinen hyvä esimerkki on Papun ristiäiset. Vieraat tulivat ajoissa ja minä olin armottomasti myöhässä. Kakkujen raidoitus ei ollut ollenkaan onnistunut ja kahvipöydässä etummaisena oli vielä se kolmesta yritelmästä kaikista epäonnistunein. Kuvista jälkikäteen huomasin, että muuten niin kaunis juhlamekkoni oli pohjepituisena minulle aivan väärän pituinen tehden minusta entistäkin paksujalkaisemman ja lyhyemmän. Ja miksi ihmiset kyselevät minulta tarjoiluista, kun keittiössä häärää "palkattu apu" ja myös äitini, kaikkien toiveideni vastaisesti (halusin, että sekä me että vieraat saavat nauttia juhlista ilman kahvin keittoa ja astioiden tiskausta).
Näiden asioiden sijaan olisin voinut vaikka keskittyä siihen, että tupa oli täynnä meille rakkaita ihmisiä, ihana Heidi oli laittanut mun tukan kauniisti kiharalle ja äidistäni oli kyllä kaiken kaikkiaan aivan mieletön apu eikä juhlat olisi varmaan olleet yhtä onnistuneet ilman hänen "ärsyttävää puuttumistaan". Äiti <3

Kaiken kaikkiaan näissä esimerkeissä on vain jäävuoren huiput. Tuskin on sellaista päivää, josta en olisi saanut käännettyä jotakin huonoa. Ja näin jälkikäteen ajateltuna nolottaa aivan mielettömästi. Miten tällaisella perusnegatiivisella elämänasenteella varustettu ihminen jaksaa? Kysynpähän vaan!

Saunakeskustelun jälkeen päätin, että nyt skarppaan. Heitän negatiiviset fiilikset roskakoriin ja karistelen ne korvista ulos illan päätteeksi. Kun menen nukkumaan, pyrin muistamaan päivästä vain ne hyvät asiat. Niitäkin on varmasti jokaisessa päivässä.
Täytyy myöntää, että tänään olen kyllä heittänyt muutaman ärräpään asiasta jos toisestakin. Mutta siksi mulle tuli aivan mieletön pakko kirjoittaa tästä asiasta tänään. Jotta saisin siivota ne kielteiset ajatukset pois ja aloittaa puhtaalta pöydältä miettimällä niitä hyviä asioita.


  • Mulla on kaksi tervettä, kaunista ja aivan mieletöntä lasta, joista toinen on eläväinen, ilmeikäs, iloinen, voimakastahtoinen ja elämännälkäinen, ja toinenkin aivan huikea minityyppi, vaikkei persoonallisuus ole vielä ehtinytkään yhtälailla kehittyä. Ja saan olla heille äiti!
  • Mulla on ihana ja todella komea puoliso, joka on ollut mulla tukena monessa mutkassa ja kestänyt kahden raskauden hormonimylläkät ja aika rankat pikkuvauva-ajat, ja johon voin luottaa aina. 
  • Meidän lapsilla on isovanhemmat, jotka ovat läsnä ja auttavat aina kun voivat (myös lasten isosetä ja hänen vaimonsa). 
  • Meillä on ihan huippukavereita, joista yhdet muunmuassa toivat monen sadan kilometrin päästä vastasyntyneen lapsen perheen kotiin ison vuoallisen itsetekemäänsä makaronilaatikkoa, koska arvelivat ettei ruoanlaitto ole ensimmäisenä mielessä, tai jotka hurauttavat vaikka taksilla juhlapaikalle, koska minä en itse osaa kihartaa omaa tukkaani.
  • Sain sellaisen opiskelupaikan josta olen jo lukioikäisestä asti haaveillut, ja pääsen niiden opintojen pariin jo ensi syksynä (tästä lisää joku toinen päivä). Ja niiden opintojen myötä pääsen toivottavasti tekemään todella tärkeää, arvokasta ja huikeaa työtä kätilönä. 
On niin paljon mistä löytää hyvää ja olla kiitollinen. Nämä pari asiaa ovat sellaisia, jotka ovat viime päivinä pyörineet erityisesti mun mielessä. 

En voi luvata olla enää ikinä valittamatta ja ajatella aina vain positiivisia ajatuksia. Siihen tuskin pystyy kukaan. Mutta tästä lähtien aion mennä aina positiivisen kautta omassa elämässäni. Ei pahaa jos ei jotain hyvääkin. Aivan satavarmasti tulen ainakin onnellisemmaksi!