Facebook, Instagram, Pinterest ja Twitter. Olen tässä viime päivinä tullut sellaiseen pahaenteiseen lopputulokseen, että kaikki kannettavat älylaitteet ovat ihmiskunnan tuho. Istuimme äitini luona minä, äitini ja lastemme kaksi serkkua, kaikilla jokin elektroninen härpäke edessä. Tosin omaksi puolustuksekseni täytyy sanoa, että minä tuijotin tabletin näytöltä virkkausohjetta. Papu nukkui ja Pihvi katseli meitä kaikkia silmät suurina. Hetken päästä hän tarttui puhelimeeni, istahti alas ja alkoi tuijottaa näyttöä intensiivisesti samalla sitä näpyttäen. Se oli aika pysäyttävä hetki ja minulle tuli äärettömän paha mieli. Pistin virkkuutyöni syrjään ja pyysin poikaa päristelemään kanssani pikkuautoilla. Kokiko Pihvi edessämme olevat laitteet häntä tärkeämpinä?


Muutama päivä sitten kävin ystäväni kanssa kakkubuffassa Itäkeskuksen Kakkugalleriassa. Edessämme velloi kauppakeskuksista tuttu ihmismassa, joista vähintäänkin puolet kävelivät etanaakin hitaampaa vauhtia, katseet kännykässä tietenkin. Jos jotain vihaan, niin ruuhkaisissa paikoissa lonnimista. Ja sen vielä kruunaa se, ettei edes kiinnitetä huomiota ympäristöön tai muihin ihmisiin. Tukitaan käytäviä ja kävellään päin. Ollaan niin koukussa netissä tapahtuvaan kommunikointiin, että unohdetaan kanssakäyminen irl. Tämä ilmiö näkyy myös lasten ja vanhempien välillä.

Syyllistyn itsekin somettamaan aivan liian usein. Somekanavia on monia, ja minulla on tunnukset melkein kaikkialle. Aamulla "ihan vaan nopeasti tarkastan" mitä yöllä on tapahtunut Facebookissa, en nyt ensimmäisenä, mutta melkein. Sitten havahdun siihen, että olen tuijottanut luuriani jo kahdenkymmenen minuutin ajan. Pihvi on tarjoillut minulle leikkikeittiössään kokkaillut aamupalat ja tuonut kirjan luettavaksi. "Joo, joo. Äiti ihan kohta". Ihan kohta. Vihaan sitä sanontaa. Loppupäivän onneksi muistankin nauttia lasteni seurasta ja sormeni syyhyävät somettamaan vasta päiväuniaikaan. Mutta sekin on mielestäni aivan kamalaa. Ne viimeiset minuutit ennen kuin lapset nukkuvat tuntuvat vuosilta. Kädet hikoilevat ja olo on levoton. Joko? JOKO?

Eräs ystäväni heräsi omaan somekoukkuunsa ja poisti kaikki somesovellukset puhelimestaan. Hyvin on kuulemma mennyt. Sosiaalisen median käyttöä varten tarvitsee aina avata tietokone, joka kieltämättä nykyään tuntuu jotenkin kovin vaivalloiselta kännykän ja tabletin käyttöön verrattuna. Sen aina tietää koska Hanna on koneella, koska noin kymmeneen eri päivitykseen tulee peukutuksia ja kommentteja. Tekisi hyvää minullekin ja jopa kokeilin sitä. Huonolla menestyksellä, sillä sovelluksettomuus ajoi vain selainversioiden käyttöön. Perustelin sitä itselleni sillä, että esimerkiksi imetyshetket ovat tavattoman tylsiä ilman mitään tekemistä ja joskus kun Papu nukahtaa syliin, ei voi tehdä muutakaan. Kuten vaikka katsoa telkkaria ja nauttia siitä pienestä nyytistä. Kunpa vain itselläkin olisi edes vähän selkärankaa.

Parisuhdeaikaa varten olemme rakentaneet yhdessä selkeät somesäännöt. Älylaitteet poistuvat keskuudestamme kello 22.00, jonka jälkeen keskitymme vain olemaan toistemme seurassa. Myöskään treffeillä ei kännykkään kosketa, ja ainoa ulkopuolinen jonka kanssa kommunikoidaan on lastenhoitaja. Mies noudattaa sääntöjämme, minä en. Kännykkä tai tabletti eksyy helposti käteen. Katson vaan nopeasti yhden jutun, ja sitten toisen, kolmannen ja neljännen. Avokki usein iltaisin kysyy laittaisiko hän elokuvan paussille hetkeksi. Vastaan vaan että ei tarvitse, koska minä multitaskaan. Naiset katsos pystyvät sellaiseen. Katson siis elokuvaa ja keskityn kumppaniini sataprosenttisesti samalla kun juttelen viiden kaverini kanssa, selailen nettikirppiksen villiskansioita, etsin Pihville harrastusmahdollisuuksia kesäksi, käyn läpi Instagramin uusimmat sekä luen ja kommentoin blogeja. Niin varmaan.

Bloggaus tuo omat haasteensa somettomuuden tavoitteluun. Bloggaajana, joka minäkin nyt kai ainakin tavallaan olen, täytyy kuitenkin olla mukana sosiaalisen median eri kanavissa. Jaan kirjoituksiani Facebookissa, muistutan uusista postauksista Instagramissa ja olen mukana keskustelussa. Snapchat on jokin uusi somehirviö, josta en oikeastaan tiedä muuta kuin sen että voit vaihtaa naamasi vauvasi naamaan tai sovittaa päähäsi jonkun kisumirrin korvat ja kuonon tai vaikka läjän oksennusta. Snäppäilyn tuoma hyöty niin bloggauksen kannalta kuin ylipäätään on minulle suuri kysymysmerkki, ja oikeastaan kyllä toivonkin sen sellaisena säilyvän. En todellakaan tarvitse yhtään somekanavaa lisää.

Koska haluan kasvattaa lapseni arvostamaan ihan oikeita kolmiulotteisia ihmisiä, täytyy se tehdä oman esimerkin kautta. Se on selkärangan kasvattamisen paikka. Lapsiaika ei ole someaikaa, kuten ei myöskään parisuhdeaika tai ystäväaika. Kun lähettyvillä on aitoa lihaa ja verta, voittaa se aina virtuaalitreffit. Kännykän voi jättää kotiin ja tabletin hyllylle.

Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa. Se meidän pitäisi tajuta.


PS. Somettomammam elämän kunniaksi Mutsi hoitaa löytyy nyt myös Twitteristä ja twiitit blogin sivupalkista.