Meidän huushollissa asustaa aika määrätietoinen parivuotias. Kun hän jotain haluaa, hän osoittaa sen selvästi. Myös pettymys ilmaistaan selkeästi, jos haluamaansa ei saakaan. Kyyneleet ja ne niinkutsutut itkupotkuraivarit ovat meillä arkipäivää. Ei tietenkään jokapäiväisiä, mutta ainakin jokaviikkoisia. Ja mun mielestä se on ihan okei.

Meidän pojan elämää alkaa hiljalleen värittää se kuuluisa uhmaikä. Uhmaikä on mielettömän ristiriitaista aikaa. Samalla kun sen mielettömän rakkaan vanhemman turvaa tarvitsee, on myös irtauduttava vanhemmasta. Uhmaiän läpikäy jokainen lapsi, toiset vahvemmin kuin toiset. Pihvin temperamentti on jo nyt osoittautunut jokseenkin haastavaksi. Hän on suurien tunteiden pieni mies. Minä olen myös ollut temperamentiltani haastava lapsi, ja kyllä se näyttäytyy vielä aikuisenakin. Olen myös elänyt sellaisen elämänvaiheen, jossa kaikki negatiiviset tunteet piti tukahduttaa eikä mitään mieltänsä painavaa asiaa voinut sanoa ääneen. Ehkä siksi koen erityisen tärkeäksi sen, että lapsi jonka elämää myllertää jo muutenkin aivan uudenlainen kehitysvaihe, saa olla, kuulua ja näkyä. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Hän on hyvä, tärkeä ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on.

Tietenkin tunteiden näyttämiselle on paikkansa. Ei ole okei, että kaupassa heittäydytään lattialle ja huudetaan, koska rusinapaketti jäi sillä kertaa hyllyyn. Mutta on erittäin okei tuntea harmitusta siitä asiasta. Minä haluan tukea Pihvin tunne-elämää ja haluan että hän oppii käsittelemään niitä pettymyksiä ja negatiivisia asioita paremmin kuin minä. Olemme saaneet monesti julkisilla paikoilla sääliviä ja joskus jopa vihaisiakin katseita Pihvin avattua äänihuulensa. Mutta koskaan en ole lastani hävennyt. Ennemminkin itseäni ja omaa reaktiotani, koska myönnetään - mulla ei todellakaan mene aina putkeen.

Joku voisi sanoa, että meidän Pihvi on sellainen kuin on ihan vaan huonon kasvatuksen tuloksena. Varmasti voi olla niinkin. Toisaalta vanhemmuus ja erityisesti äitiys on jostain syystä hirveää suorittamista ja niiden ympärillä on iso kasa epätervettä kilpailua. Pitäisi olla jonkinlainen pullantuoksuinen zen-äiti, jonka lapsi kävelee itse ulos kohdusta, oppii puhumaan täydellisiä lauseita jo yhden vuoden iässä, syö vain sormiruokaa omin sormin ja sotkematta, ei huuda, ei kiukkua, eikä varsinkaan koskaan osoita inhimillisyyttään. Joitain kuukausia takaperin ystävän ollessa lapsineen kylässä koin tarvetta korottaa ääntäni Pihville. Tämän jälkeen ystäväni totesi minulle miten ihanaa oli huomata muidenkin joskus huutavan lapsilleen. Se pisti minut miettimään onko oikeasti olemassa sellaisia vanhempia jotka eivät ole koskaan menettäneet hermojaan lastensa kanssa. Sen minä tiedän, että on olemassa vanhempia jotka väittävät niin. Mutta miten kulissien takana?

Toisinaan tunnen huonommuutta juurikin siksi, että en ole pullantuoksuinen zen-äiti, vaan teen ihan oikeita virheitä. Toisaalta uskon että jos tiedostaa oman erehtyväisyytensä, voi kasvaa niin vanhempana kuin ihmisenäkin. Huutaminen on tuskin kovin hedelmällinen tapa saada parivuotiaaseen mitään tolkkua, ja siksi pyrinkin sitä välttämään. Sitäpaitsi meidän minimies vaan vastaa kaikuun. Mutta sallin myös itselleni ne suuttumuksen tunteet, aivan yhtälailla. Koitan kehittyä ja kanavoida tuntemukseni jotenkin paremmin, jotta vastaavilta tilanteilta vältyttäisiin.

Loppuun täytyy vielä todeta, että negatiivisten tunteiden ohella myös kaikki positiivinen välittyy Pihvistä isosti. Leveä ja hurmaava hymy vastaantulijalle, sula ilo isin tullessa töistä kotiin, perhoset vatsanpohjassa hurjassa keinukyydissä ja mieletön riemu pannaan laitetun auton palatessa leikkeihin. Pääasiassa meidän pojasta kuitenkin paistaa iloisuus. Se on meillä jokapäiväistä arkipäivää.

Tällaisia herkkuja oli tarjolla Ipanaisen messupisteellä Lapsimessuilla. Tämä yksilö saa vielä arvoisensa kehykset ja päätyy koristamaan perheen yhteisen tilan, olohuoneen seinää. Kortteja on saatavilla Ipanaisen myymälästä ja verkkokaupasta :)