Aihe, joka nostaa päätään joka kevät koulujen loppumisen kynnyksellä. Opettaja Maarit Korhonen kirjoitti blogissaan, miten toiset käy kesällä Australiassa koralliriutoilla sukeltelemassa ja toiset äidin kanssa kaupassa loppuelämä siihen hetkeen niitattuna, eivätkä köyhien lapset tee mitään koko kesänä. Ajatuksessa on kolme virhettä. Kun meillä on kesä, on Australiassa talvi. Melbournessa on tätä kirjoittaessa hyvinkin suomalaiset juhannuslukemat, +11 astetta. Siellä ei sukeltele kuin sitkeimmät sissit. Toisekseen, jos lapsuuden aikainen köyhyys määrittelisi ihmisen loppuelämän, olisi meissä laman lapsissa aika epäonnistunut sukupolvi. Viimeisenä ja ehdottomasti tärkeimpänä - kyllä köyhänkin lapset tekevät.


Kirjoituksessaan hän kertoo miten häntä nolottaa jaella lapsille kalliita lomatekemisiä esitteleviä mainoksia, kun kaikilla ei kuitenkaan ole varaa. Olen hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, ettei koulujen tehtävä ole toimia yritysten postinjakajina. Sen sijaan esimerkiksi monet järjestöt järjestävät edullista ja jopa ilmaista toimintaa ja myöntävät myös harkinnanvaraista tukea yksittäisille osallistujille. On kesä- ja päiväleirejä, uimareissuja, retkiä ja kerhoja. Kun koulut tuskin kuitenkaan saavat provikkaa jokaisesta myydystä heppaleirireissusta, niin olisiko sitten mahdollista vaikka esitellä sitä kaikille avointa kesätoimintaa? Niistäkin kyllä painetaan esitteitä. 

Toisaalta olen sitä mieltä, ettei kesäloman oikeasti tarvitse maksaa mitään. Sen sijaan että lapsen onnellisuutta voitaisiin mitata rahassa, ollaan menty siihen, että vanhemmat vaativat enemmän ja parempaa kilpailemalla keskenään. Se näkyy niin tässä kesälomakeskustelussa kuin lähiaikoina Facebookissa kiertäneessä syntymäpäivävetoomuksessakin. Kesäloma kotona ja yhdessä vietetty aika eivät merkitse mitään, vaikka todellisuudessa se on kaikki mitä lapsi oikeasti tarvitsee. Aikuisen läsnäolo. Yhdessä tekeminen. Leikkipuisto ja lähiranta. Eskimopuikko. Erikoisuuden tavoittelu ja kalliit lomakivat eivät kumpua lapsen tarpeista, vaan aikuisen.


Ei minunkaan lapsuudessa kylvetty rahassa ja rampattu etelänlomilla. Linnanmäelle päästiin kerran kesässä, jos säät sattui sallimaan, eikä niistä retkistä ole jäänyt kyllä mitään käteen. Rakkaimmat kesälomamuistoni rakentuvat reissuista serkkujeni luo Iisalmeen. Niissä muistoissa käytiin joka päivä uimassa, juostiin kiljuen rannalta ukkosta pakoon, pyöräiltiin kaupungille, fanitettiin "Bäkkäreitä" ja supistiin pojista. Ajettiin mummolaan Pielavedelle, heitettiin tikkaa ja joskus jopa takiaisia, käytiin ulkosaunassa, tehtiin kukkaseppeleitä, yövyttiin teltassa ja ihan vaan oltiin. Tehtiin paljon ilman että tehtiin "yhtään mitään".

Eräässä ryhmässä tuotiin esille opettajan antama kotitehtävä, jossa piti kerätä muistovihkoa kesälomasta esitteiden, valokuvien tai piirtustusten kautta. Monet tarttuivatkin sanaan "esite" ja pitivät tehtävää todella eriarvoistavana, juuri koska kaikilla ei ole varaa siihen, tähän ja tuohon. Vaikka alkuperäisessä aloituksessa ei millään tavalla tuotu esille vihkosta tehtävää suullista esitelmää, nousi siitä myös keskustelua. Minä en pidä pahana sitä, että lapset kertovat toisilleen aivan tavallisista kesälomatekemisistä. Oikeastaan on hyvä osoittaa, että kesässä on paljon muutakin kuin huvipuistot ja pitkät etelänmatkat. Ja se oppilas, joka tuo opettajan pöydälle oikeasti täysin tyhjän vihkon, saa todennäköisemmin sitä apua ja varhaista puuttumista, kun joku perheen ulkopuolinen aikuinen saa tietää mitä loma-aikoihin todella kuuluu.


Koska olen opiskelija vielä seuraavat neljä vuotta, tulevat omat lapseni kokemaan vähintään yhtä ankean kohtalon kuin minä aikanaan. Onneksi omalta äidiltäni oppineena tiedän, ettei kivojen muistojen luomiseen välttämättä tarvitse sitä kovaa käteistä. Ja teen päätöksen. Päätöksen, että jokaisesta loma-ajasta otetaan irti kaikki mitä saadaan. Yhdessä perheenä.

Mikä on sinun paras muistosi lapsuuden kesälomista? Onko se maailmanympärimatka vai onkireissu?

Postauksen kuvat eivät ole minun, vaan ne on skannattu lapsuuden valokuva-albumeista.