"Yhä harvempi vastasyntynyt lapsi kastetaan evankelisluterilaiseen kirkkoon", kertoi sanomalehti Karjalainen maanantaina 13.6.2016. Muutos on ollut selkeä. Kun vielä minun lapsuudessani kasteen sai 90% lapsista, kuuluu nykyisin kastetut lapset vain niukahkoon enemmistöön. Kastamattomuutta selittää niin massiiviset kirkosta eroamiset kuin ajatustapojen muutos. Jopa kirkkoon kuuluvat vanhemmat saattavat jättää lapsensa kastamatta, koska haluavat siten antaa lapselleen mahdollisuuden valita itse oman uskontonsa.


Minä kuulun kirkkoon. En kuitenkaan lue itseäni uskovaiseksi, en edes oikeastaan tapakristityksi. Vietän kyllä esimerkiksi joulua, mutta uskonto ei ole tietoisesti läsnä omassa tekemisessäni. Koristelen kyllä kuusen ja jaan lahjoja, mutta en siksi että niin tehtiin myös Raamatussa. En käy joulukirkossa tai laula virsiä, tosin huomasin kyllä taas viime jouluna laulavani sängyssä unta odottavalle Pihville Maa on niin kaunista.
En ole ateistikaan, sillä päässäni kalvaa pieni epäilyksen siemen. Se toimii molempiin suuntiin. Suhtaudun uskontoon skeptisesti, mutta silti avoimin mielin. Lähinnä olen ehkä agnostikko.
Kuulun kirkkoon, koska en ole vielä keksinyt tarpeeksi hyvää syytä erota. Minulle kirkkoa ei edusta oman elämänsä päiviräsäset, jeesustelijat tai muut uskonnon tuputtajat ja mielensäpahoittajat. Minun kirkkoni on suvaitsevainen ja avoin. Tai sellainen sen pitäisi olla ja sellaisena näen myös kristillisen sanoman.
Minun kirkkoni myös tekee paljon hyvää. Pihvi sai yksivuotiaana syntymäpäiväkortin omalta seurakunnaltaan. Jaoin siitä kuvan Instagramissa ja sitä kommentoitiin tyyliin "kirkollisverot hyötykäyttöön". Vastasin takaisin, että kirkon varoilla tehdään kyllä paljon muutakin, kuten diakoniatyötä tai vanhus-, nuoriso- ja lapsityötä. Minulta kysyttiin kuinka usein tarvitsen näitä mainitsemiani kirkon palveluita, joista kuitenkin maksan. En usein, vastasin, mutta niin on laita myös monien muiden hyvinvointiyhteiskunnan palveluiden kanssa. Ja maksan niistäkin mielelläni.
Juttu jäi siihen.

Suhtaudun uskontoihin myönteisen neutraalisti. Vaikka kuulun kirkkoon ja kastan lapseni (kyllä, palaan siihen otsikon aiheeseen ihan oikeasti kohta), olen varovaisesti kirkon ja valtion erottamisen kannalla (maksaisin jäsenmaksuni silti kiltisti) sekä myös sitä mieltä, että uskonnon opetuksen voisi korvata yleisellä elämänkatsomustiedolla, jossa jokaista uskontoa käsiteltäisiin objektiivisesti ilman sitä "yksi ainoa oikea" -asennetta. Uskonnon opetushan ei saisi olla tunnustuksellista, mutta käytännössähän tämä on aivan opettajasta ja koulusta riippuvaista. Meillä oli yläasteella maailman paras uskonnonopettaja (terveisiä vaan "Täti Talviolle"), jonka takia uskonnot ovat mielestäni kiinnostavia ja oma suhtautumiseni valtauskontoon on säilynyt positiivisena myöhemmistä kokemuksista huolimatta. Sitten taas esimerkiksi lukiossa sain uskonnonopetukseni "maailman ensimmäiseltä naispapilta", jonka saarnat tunnit olivat suoraan kurin ja nuhteen ajalta. Ja ajattelinpa usein salaa niillä tunneilla istuessani, että rouva saattoi jopa olla viimeinen elossa oleva henkilö, joka oli paikalla todistamassa Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Todennäköisesti hän kuitenkin on kanssani samalta vuosisadalta. Mutta silti aivan vääränlainen ihminen opettamaan uskontoa koulussa.

Lapsieni kastaminen on monen osan summa. Aivan ensiksi rehellisesti myönnän tekeväni niin, koska se on tapa. Lapsi syntyy ja pappi kutsutaan paikalle "viskomaan" vettä lapsen päälle. Sillä tavalla lapsi saa nimen, eikä sillä ole sen syvempää merkitystä. En kyynelehdi kastejuhlassa jumalaisesta läsnäolosta, vaan siitä että oma pieni aarteemme on saanut nimen. Minulle kummit eivät ole lapsen uskonnollisia kasvattajia, enkä ole sitä kummina itsekään, vaan turvallisia aikuisia ystäviä. Kastan lapseni myös siksi, että lasten isä, se maallinen, toivoo niin tehtävän. Kaste ja nimenantotilaisuus ylipäätään on hänelle tärkeämpi ja merkityksellisempi kuin minulle. Ja arvostan häntä ja hänen toiveitaan. Lapseni saavat kasteen myös sen epäilyksen siemenen takia. Better safe than sorry. Kastan lapseni, koska kirkossa on myös paljon hyvää. Mutta vaikka kastan lapseni, on heillä aina mahdollisuus valita itse toisin. Emme siitä huolimatta velvoita heitä valitsemaan luterilaista uskoa, tai sen puoleen mitään muutakaan uskoa.
Me vanhemmat teemme paljon valintoja lastemme puolesta. Kasvatuksessamme näkyy aina maailmankatsomuksemme ja arvomme. Mikä on oikein ja mikä on väärin. Minulla arvoni esimerkiksi ohjaavat sitä mitä poliittista puoluetta äänestän. Ne samat arvot aion antaa lapsilleni. Ei se silti tarkoita sitä ettäkö lapseni tulevaisuudessa äänestäisivät samoin kuin minä, enkä aio heille sitäkään asiaa tuputtaa. Siinäkin asiassa he saavat valita omat polkunsa.


Syistä joista kastan lapseni, aion myös tulevaisuudessa astella avioon Jumalan kasvojen edessä. En ole varma onko sellaista, ja jos on, niin siunautanko liittoani edes sillä oikealla jumalalla. Mutta teen niin joka tapauksessa. Se ei ole pois minulta eikä se ole pois keneltäkään muulta. Molemmat ääripäät voivat tuntea valintani hyvin typeränä ja loukkaavana. Tämä on varmasti yksi niistä asioista, joissa tekee aina jonkun mielestä väärin. Silti se tuntuu minusta hyvin oikealta ratkaisulta.

Onko uskonnollisilla tavoilla sinulle jokin syvempi merkitys? Kastatko lapsesi vai vietättekö nimiäisjuhlaa? Kirjoitukseni asiasta on hieman rönsyilevä. Pahoittelut siitä. Karjalaisen uutinen vaan herätti paljon ajatuksia, eikä niiden kokoaminen ollut kovin helppoa hommaa. Toivottavasti sait kuitenkin punaisesta langasta kiinni.

Ps. Pahoittelen myös jo hieman etukäteen sitä, että kesäkuusta on näillä näkymin tulossa oikea paasauksien kuukausi. Postausluonnoksissa kuumottelee useampi ei-niin-kepeä teksti. Toisaalta on itse kiva huomata, että ajatuksissa liikkuu muukin kuin kakkavaipat ja äidinmaito.