Kesä on kaunemmillaan, mutta syksyiset asiat tulevat mieleen. Kun korkeakoulujen yhteishaun tulokset julkaistiin alkukuusta, alkoi opiskeluryhmäni Facebookissa aikamoinen kuhina. Koulu todella alkaa, ja minä olen läsnäolevaksi ilmoittautuneiden mukana. Ajatus on ihana ja kamala yhtäaikaa. Ihana siksi, että olen aivan pähkinöinä kätilö- ja sairaanhoitajaopinnoista. Ne tuntuu ihan mun jutulta. Uusia opiskelukavereita, biologiaa, anatomiaa, lääkelaskuja ja VAUVOJA! Ja tietty opiskelijabileitä, jotka tosin varmaan jäävät multa suurimmaksi osaksi kokematta. Oma juttu, kodin ulkopuolella. 


Kamalan ensisyksystä tekee se, että yksi aikakausi kotiäitinä päättyy. Olen ollut nyt lasten kanssa kotona kahden vuoden ajan. Papu on häthätää kuusi kuukautta, kun astelen Tukholmankadun kampuksen ovista sisään. Miten ihmeessä voin jättää kuusikuisen lapsen hoitoon? Ongelma ei ole pelkästään käytännönjärjestelyissä, vaikka onhan tässä niitäkin ihan riittämiin: Pumppaanko vai otetaanko rinnalle korvike? Mikä korvike? Mitä jos kaikki lehmänmaitopohjaiset korvikkeet pahentavat refluksioireita, nythän diettaan maitotuotteita? Mulla oikeasti oli pyhänä ajatuksena läsnäolevaksi ilmoittautuessani, että pumppaan Papulle kaiken hänen tarvitsemansa maidon. Mutta kun kahdesta rinnasta tulee yhteensä 120ml yhdellä pumppauskerralla, kuulostaa aie mahdottomalta tai vähintäänkin iltakausien pumppumaratooneilta, jotka tietysti otan tehtäväkseni jos niikseen tulee. 


Suurin ongelma itselleni on Papun jättäminen. Minusta tuntuu tosi pahalta antaa lasta hoitoon, vaikka hän menee niinkin tuttuun ja turvalliseen paikkaan kuin oman äitini luokse. Mutta refluksihistorian takia hieman pelottaa. Papulla on ollut pitkään suht hyvä kausi, ja refluksi on saatu nukkumaanmenorituaaleja lukuunottamatta lähes oireettomaksi Gavisconin ja imetysdieetin avulla. Olen jopa uskaltanut palauttaa kauran takaisin ruokavaliooni. Mutta mitä jos jonain päivänä tyttö vain itkee ja huutaa, enkä minä ole auttamassa? Maailman huonoin äiti. Haen lapsen hoidosta ja minua vastassa on käheääninen ja kyynelsilmäinen Papunen? Kananmunakeissi all over again. Koska kuusikuisena mukaan astuvat myös kiinteät. Entä jos jokin sieltä pahentaa refluksia tai jos esiin nousee vaikka uusia allergioita? Enkä hetkeäkään epäile etteikö äitini pärjää. Enemmän minua pelottaa miten hän jaksaa. Henkisesti olen jo valmistautunut siihen, että laitan opintoni jäähylle ja palaan vielä syystalven mittaan kotiin siihen asti kunnes Papu on iloinen taapero kuten Pihvi. 


Ja Pihvi. Pihvinkin jättäminen harmittaa. Mutta hän on reipas poika ja varmasti pärjää päiväkotiympäristössäkin. Uusia kavereita ja ohjattua toimintaa. Ulkoilua ja erilaisia leluja. Pihvin päiväkoti ei ole se jonne ensisijaisesti tällä kertaa haimme, mutta minulle hyvinkin tuttu päiväkoti, ja se on lähellä niin kotiamme, luontoa kuin erilaisia aktiviteettejakin. Se on pieni yksikkö, jossa on vain kaksi ryhmää. Sisarusryhmiä, mikä onkin aika ideaalia myös Papua ajatellen. Hoitajat tuntevat kaikki lapset, eikä lapsia ole liikaa.
Päiväkoti on varmasti Pihville oikea paikka. Ja koska se on lähellä myös avokin työpaikkaa, ei hoitopäivät veny mielettömän pitkiksi. Mummukin voi toisinaan hakea pojan pois hieman ennen aikojaan. Ja Pihvi on kuitenkin saanut olla kotona yli kaksi vuotta. Se on enemmän kuin alunperin ajattelin, mutta vähemmän kuin mitä Papun odotusaikana toivoin. Asia, jonka kouluun hakiessani tiedostin ja riski, jonka samalla otin. En pelkään pojan sopeutumisen puolesta, vaan omani.


Edessäni on paljon ihania asoita ja uusia juttuja. Kuten sanoin, odotan syksyä innolla. Silti minua pelottaa, että tulen vielä jossain vaiheessa katumaan tätä. Papu oppii, kasvaa ja on vauva vain kerran. Pihvi taas on mitä mainioin seuramies ja maailman kultaisin isoveli. Saan opintiellä paljon. Mutta menetänkö jotain enemmän?