Pihvi, 1 vuotta ja 11 kuukautta, sai syödä tänä kesänä elämänsä ensimmäisen jäätelön. Vielä kaksi vuotta sitten oli varma, etten tule tarjoamaan lapselleni lisättyä sokeria pitkään aikaan, ainakaan ennen kuin lapsi on kolme. Kun lapsi osaa itse pyytää. Tänä kesänä pojan silmät kirkastuivat ja suu napsui jäätelölautasen edessä. Ja teimme päätöksen, että poika saa jäätelöä maistaa. Sen jälkeen on mennyt myös muutama keksi, kun olemme istuneet kahvipöydässä aikuisten kesken. Ja hyvä näin, lapsi ei maltilliseen määrään sokeria kuole eikä hampaatkaan liioin kärsi, kunhan vaan muistaa hyvän harjauksen ja ksylitolituotteet. Joka tapauksessa päätös antaa pala jäätelöä oli meidän, vanhempien. Ja niin sen täytyy myös olla. 


Mikä minua on tässä jäätelöepisodissa alkanut eniten kaduttaa on se, että monille se tuntuu olevan kaikki sokerituotteet vapauttavan portin aukaisu. Kun Pihvi kerran on syönyt jäätelöä, voi hän hyvin vetää välipalaksi sokerijukurtteja. Samassa menee kaikki välipalakeksit, mehukatit ja karkit. Eihän se haittaa! Pojalle voi antaa yllättäen ja pyytämättä vaikka namipalavanukkaan. Koska onhan hän syönyt jäätelöäkin. Mutta ei se niin mene! Se, että Pihvi saa luvan kanssa maistaa tulevaa synttärikakkuaan ei suinkaan tarkoita sitä, että hänen ja syöttötuolin eteen tarvitsisi kantaa jokaista tarjolla olevaa sokerilitkua. 


Olen nähnyt aika läheltä mitä sokerilla rakastaminen saa aikaan. Mikään muu ei maistu enää miltään. Hedelmät ovat ällöttäviä terveystuotteita, joiden jälkeen pitää saada jälkkäriä. Rusinapaketti ei tunnu enää missään. Oikea ruoka ei maistu, ja jokainen ateria on kitkuttelua ja maanittelua. On saatava vain herkkuja ja karkkia. Pullakaan ei kelpaa, koska siinä on liian vähän sokeria. Ylipainoa, ylivilkkautta ja jopa agressiivisuutta. Eräs kaverini ihmettelee miten ei laihdu, vaikka syö kevyesti ja harvoin. Syy on toki myös siinäkin, että hän syö liian vähän ja liian harvoin, mutta myös siinä, että hän mussuttaa aterioiden välissä karkkia ja keksiä. Ja jokin makeistuote tarttuu jokaisella kauppareissulla mukaan.  


Sokerikoukku on paha koukku. Olen ollut siinä itsekin. Lukion viimeisenä kevättalvena mursin jalkani ja sain tekosyyn mussuttaa. Kilot tulivat "ihan vaan siitä", etten voinut liikkua normaaliin tapaan. En näin jälkikäteen voi ymmärtää miten edes sain keppien kanssa haalittua niin paljon karkkia eteeni. Maaliskuussa sain kipsin pois ja painoin noin 86kg. En ole painanut niin paljon edes raskaana ollessani! Ylioppilasjuhlat lähenivät ja inho omaa kehoa kohtaan kasvoi. Taistelin itseni irti sokerikoukusta, enkä syönyt karkkia lähes vuoteen ollenkaan. Ylioppilaspäivänäni painoin 62kg. Se oli aika monen altaanmitan ja tonnikalasalaatin ansiota. 


Musta lapsille pitää opettaa kohtuutta. Ehkä siksi en ole enää niin ehdoton lisätyn sokerin suhteen. En usko karkkipäivään, mutta on ihan okei käpertyä toisinaan sohvan nurkkaan ja mussuttaa irtokarkkeja hyvän leffan ja seuran kanssa. Tai syödä pullapala kahvipöydässä. Mutta suklaata ei syödä suruun. Kaksivuotiaan ei tarvitse saada lisättyä sokeria joka viikko. Eikä varsinkaan jos sillä sokerilla ei ole mitään tarkoitusta. Sokeri sokerin tähden ei tuo muuta kuin ongelmia. 

En halua rakastaa lapsiani sokerilla, eikä halua avokkinikaan. Mutta miksi toisten on hankala sitä päätöstä kunnioittaa? Miksi lapselle pitää tuputtaa sokeriherkkuja?