Kun muutama viikko takaperin huomasin, että raskauskiloja oli kadonnut tarpeeksi mahtuakseni lempifarkkuihini, olin aivan pähkinöinä. Siitä lähtien olen odottanut tilaisuutta, että saisin vetää ne jalkaani ja talsia ympäriinsä "mutseissa". Tänään tokaisin avokille, että hän voisi ottaa kokeeksi OOTD-kuvan. Koska en suinkaan ole mikään tyyliniekka tai kovin hyvä poseeraamaan, kuvaa ei pitänyt julkaista koskaan. Vaan tässä se tulee:


Kameran pieneltä näytöltä kuva näytti suht ookoolta, mutta kun siirsin sen tabletille ja katsoin sitä kymppituumaisesta, en tiennyt alkaisinko itkeä vai nauraa. Omiin silmiini näytän aivan suhteettoman tanakalta. Ylimääräistä tursuaa sieltä sun täältä, joten housut eivät todellakaan ole sopivat, vaikka vetoketju aika sukkelaan kiinni sujahtaa. Hihaton toppikaan ei imartele, päinvastoin. Loppukesän taidan pukeutua säkkiin.

Papun raskaudesta kertyi lisäkiloja noin seitsemäntoista. Tarkkaa lukemaa en enää muista, enkä halua lähteä muistelemaan. Noin puolet siitä on kuitenkin lähtenyt "itestään". Muutama viimeinen kilo putosi spurtilla imetysdieetin aloittamisen jälkeen, mutta sitten tyssäsi. Uskon, että se johtuu liian yksipuolisesta ruokavaliosta, ja syy siihen on ilman muuta omani. En ihan aina muista syödä. Tai muistaisin, mutta muut kiireisemmät asiat menevät useimmiten syömisen edelle. Ja sitten jos syön, niin syön avokin aamulla tekemät leivänkorvikkeet eli riisikakut. Lämmintä ruokaa näen kyllä joka päivä, mutta lautaselleni sitä saattaa eksyä vain silloin kuin se valmistetaan, eli meidän taloudessa joka toinen päivä. Ei siis ihme, jos keho käy säästöliekillä ja hamstraa kaiken minkä saa.

Ennen raskautta painoin noin kuusikymmentä kiloa. Nyt katson noita kuvia ja voin vain ihastella ja huokailla. En ole koskaan ollut mikään varsinainen laiheliini. Vaikka reilu vuosi sitten olinkin hoikka, löytyi kropastani jonkun verran myös lihaksia, kiitos aktiivisen salitreenin. Talostamme on kyllä kuntosali ja sellainen on kuulemma myös tulevalla kampuksellani, mutta en halua löytää sille juuri nyt kovinkaan paljon aikaa. Jalkapallokentillä ei ehkä kasvateta lihasta yhtä paljon, mutta siellä vähintään kaksi kertaa viikossa juoksentelu saa riittää nyt toistaiseksi. Koulun, perheen ja parisuhteen yhdistämisessä on varmasti ihan tarpeeksi pariksi seuraavaksi kuukaudeksi.

Pyysin avokkia kuvailemaan minua muutamalla sanalla. Hän valitsi sanat kaunis, muodokas ja seksikäs. Tämän päivän kuvaepisodin jälkeen olisin halunnut tarttua sanaan muodokas, ja ehkä vähän tartuinkin. "Sä tarkoitat lihavaa". Ei kuulemma tarkoita. Muodokas silti tuskin on kovinkaan osuva sana kuvaamaan minua tällä hetkellä. Kuten kuvasta näkyy, on vartaloni aika tasasuora pökkelö, josta vaikkapa lantio ei juurikaan erotu. Olisipa jännä nähdä, mitä kaikkien vararenkaiden alla onkaan.

Ystäväni nykyisin melkein teini-ikäinen poika totesi noin kahdeksan vuotta sitten, että "aamupala on päivän tärkein pala". Ja se on oikeasti totta! Hyvällä ja ravitsevalla aamupalalla pääsisi pitkälle. Olen jo kerran blogissani luvannut ottaa terveellisen aamupalan tavaksi ja jonkun aikaa söinkin aamupuuroni tunnollisesti. Nyt olisi taas ehkä aika aloittaa. Oikeanlainen ravinto varmasti auttaisi jaksamaan uuden arjen keskellä.

Kroppani ei ehkä ole täydellinen nyt, mutta yritän olla sinut sen kanssa. Siksi inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen ja laitoin tuon aika ällöttävän kuvan kaikkien kävijöiden nähtäväksi. Ehkä se toimii itselleni motivaatiosysäyksenä. Ainakin viimeksi shokkihoito toimi. En halua jatkaa vatsanseudun puristelua ja ainaista vaa'an kyttäämistä, sillä millaisen ulkonäkökeskeisen kuvan se antaa vaikkapa omille lapsilleni? Tässäkin suhteessa koitan olla maailman paras minä ja lähteä (taas kerran) muuttamaan omia elämäntapoja. Olisiko tämä kerta kuitenkin se pysyvä?