Muutama viikko sitten törmäsin Anna-lehden julkaisemaan artikkeliin herkkänahkaisuudesta. Luin jutun ja sen jälkeen vähän nauratti. Se oli kuin suoraan omasta elämästäni parin vuoden takaa. Ei - en ole elänyt herkkänahkaisen kanssa. Tai olen. Melkein 27 vuoden ajan. Vika ei ole muissa, vaan vika on minussa. Hei, olen Taru, ja olen herkkänahkainen!


Luulen, että oma herkkänahkaisuuteni on monen osan summa. Biologinen isäni ei ilmeisesti ole ollut maailman helpoin ihminen. Minä en ole häntä tavannut, mutta jos hän on yhtään samanlainen kuin minä, ymmärrän täysin. Toisaalta olen elänyt elämänvaiheita, joissa olen saanut olla aika varpaillaan. Annan artikkelin mukaan sellainen tukee herkkänahkaisuutta.
Olen ääripäiden ihminen. Suutuksissa suustani lipsahtaa helposti sanat "aina", "koskaan" ja "ikinä". Rakkailleni lepyn kyllä nopeasti, mutta tuntemattomamman tyypin kohdalla saatan siristellä silmiäni vielä tovin jälkeen. Ja se on aika raskasta. Se on raskasta minulle ja se on raskasta niille, joita herkkänahkaisuuteni koskettaa.

Herkkänahkaisuuteni on vaikuttanut moniin elämänalueisiini. Väitän, että se on syynä moniin etääntyneisiin ihmissuhteisiini. Olen itsekin huono pitämään yhteyttä, mutta olen myös huomannut ihmisten vain mystisesti kadonneen elämästäni. Jälkikäteen ajateltuna ei ihme! Herkkänahkaisuuteni on myös syy miksi eräs ennen minulle niin tärkeä harrastus on jäänyt pois. Mielipiteenvaihto ja eräänlainen valtapeli oli minulle liikaa. Mutta tähän päätökseen sain sentään itse vaikuttaa.

Omien vikojen ja puutteiden tunnustaminen on ollut aikamoista painiskelua. Kesti todella pitkään hyväksyä ettei koko maailma ole minua vastaan, vaan että minä olen usein koko maailmaa vastaan. Tulkitsen eleitä ja sanoja liian terävästi, ja haen jatkuvasti hyväksyntää tekemisilleni. Eräs alkuyön keskustelu ystävän kanssa lähes neljän vuoden takaa sai minut kuitenkin ajattelemaan asioita (Mutterissa, kiitos Kaisa). Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, enkä ole vieläkään päässyt herkkänahkaisuudestani eroon. Tuskin tulen pääsemään koskaan. Mutta olen pyrkinyt aktiivisesti muuttamaan käyttäytymismallejani. Kun esimerkiksi ennen olin se, joka veti nettikeskustelussa herneitä nenään jokaisesta eriävästä kommentista, pystyn nykyisin jo tyynen rauhallisesti skippaamaan monet ärsyttävät mielipiteet. Toki saatan kotisohvalla todeta ääneen, että "onpa rasittava tyyppi".

Matka tähän asti on ollut välillä aika rankka. Olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia, jotka taas toisille ovat aina olleet siinä. Mutta vakaasti uskon, että pahin on nyt selätetty. Tunnistan puutteeni ja pystyn siis kehittymään.
Aion debatoida tulevaisuudessakin, mutta pyrin avaamaan ajatusmaailmaani vähemmän ja vähemmän tunteella. Koko sydämeni paloa en halua menettää, mutta haluan oppia löytämään sille oikean paikan ja ajan.

Kiitos teille, jotka olette kaikesta huolimatta jaksaneet kulkea tätä matkaa kanssani! Vielä ei olla perillä, mutta parempaan päin ollaan menossa.