Istun tässä autossa tabletti ja näppäimistö sylissäni. Matkaa on tällä hetkellä taitettu noin 181 kilometriä ja reilusti yli puolet on vielä edessä. Tulimme perjantai-iltana Papun kanssa Joensuuhun, jossa perheemme miesväki oli viettänyt jo viikon. Ja kylläpä oli ikävä, niin pienempää kuin isompaakin miestä.

Vatsassa kurnii ja edessä siintää Imatran ABC. Vihreän etukortin luvattu maa. "Apsit" ovat kyllä käteviä; valtatien vieressä ja aina avoinna. Niistä löytyy leikkipaikat ja lastenhoitohuoneet, joista kyllä jälkimmäiset ovat ruuhkaisina aikoina aivan järkyttävässä kunnossa. Ruokalista on laaja. On noutopöytämössöä, jota pienet lapset syövät aikuisen kanssa ilmaiseksi, mutta myös fiininpää huoltoasemasafkaa. Kahvi maistuu seisoneelle ja palaneelle, vaikka se koneesta tuleekin. Mutta se sentään kuuluu hintaan, tosin jää minulta usein makunsa vuoksi juomatta. Autonkin saa kätevästi tankattua, ja meidän bonusprosenteilla se jopa kannattaa (ja tässä hei ei ole oikeasti yhtään sarkasmia). Oranssia tornia on helppo ja kätevä seurata lasten kanssa reissatessa. Sitä tietää mitä saa, ja sen saa useimmiten nopeasti ja ihan kelpo asiakaspalvelulla. Joskus sitä kuitenkin kaipaisi jotain muuta.


Sahaamme Uusimaa-Savo-Karjala väliä monta kertaa vuodessa. Jokainen pidempi vapaapätkä hyödynnetään mummoloissa. Olemme avokin kanssa monesti puhuneet, että meidän pitäisi etsiä ne nelos-, vitos- ja kutosteiden helmet, eikä aina palata tuttuun ja suht turvalliseen. Silti tälläkin kertaa löysimme itsemme einesjauhelihapihvien parista. Tauko oli melkein rentouttava ja Pihvikin sai nauttia Imatran aakkosaseman isosta sisäleikkipuistosta. Mutta taukopaikasta puuttui persoonallisuus. Missä ovat kaikki vanhan ajan lounaskuppilat, joissa ruoka on itse tehtyä ja ilmassa tuoksuu tuore pulla?



Kaipaan taukopaikkoja, joissa viihtyy niin lapset kuin aikuisetkin. Ruoan ei tarvitse olla kummallista eikä sitä tarvitse olla sataa sorttia. Minä kyllä nautin noutopöydästäkin. Mutta olisi kiva, jos kuusikuinen sormiruokailija voisi syödä muutakin kuin nahistuneita pakasteparsakaaleja, eikä taaperon tarvitsisi tyytyä pelkkään teollisesti tuotettuun e-koodiin. Haluaisin aitoa ja rehellistä kotiruokaa, en krumeluureja tai "kreikkalaisia nakkipatoja" (lue: nakkikastiketta oliiveilla). Toivoisin, että taukopaikassa olisi otettu lapset huomioon niin, että sieltä löytyisi syöttötuolit ja edes jotain pientä oheistoimintaa siksi aikaa, kun äiti ja isä juovat vastakeitettyä kahvia, joka ei välttämättä ole Kulta Katriinaa. Olisi myös hienoa, jos taukopaikasta löytyisi kunnon lastenhoitohuone vaipanvaihtopisteineen ja lämpösäädettävine hanoineen, jotta isommatkin hädät hoituisivat vaivatta. Ja kylläpä olisi mahtavaa, jos samasta yhteydestä voisi napata mukaan lähiruokaa, kuten paikallisen leipomon leipää, kotiin iltapalaksi. Mutta onko tällaisia kuppiloita vain minun haaveissani?

Omassa lapsuudessani tauot hoituivat retkipenkillä järvimaisemissa istuen, kotona tehtyjä ruisleipiä syöden. Talvella eväät varmaankin syötiin autossa. Ajatus kuulostaa ihanalta ja herättää jonkinnäköistä nostalgista romantiikkaa, jota lapsuuden kesät ovat muutenkin täynnä. Mutta kahden vaippaikäisen kanssa se ei kuulosta kovin käytännölliseltä, varsinkaan kylmimpinä vuodenaikoina. Kesällä hieman nahistunut eväsreissari ja kylmäkalleilla viilennetty kaakao litteästä retkipullosta rantakioskin ja ulkohuussin välisellä penkillä istuen kuulostaa jopa hieman kutkuttavan eksoottiselle ja täysin toteutettavalle idealle. Mutta ei se silti poista kunnon taukopaikan tarvetta.


ABC-asemien etu on helppous. Kaikki löytyy matkan varrelta ja yhdestä paikasta. Niiden palvelut ja aukioloajat vastaavat nykyajan hektistä meininkiä ja kaikkimullehetinyt -asennetta. Niissä piipahtaa nopeasti, mutta harvoin niissä kyllä aidosti viihtyy pitkään. Mutta kun on lapsien kanssa liikkeellä, täytyy oikeasti mennä lasten tahtiin. Meillä se tarkoittaa rauhaisaa matkustamista ja pitkää taukoa (onneksi nykyisin useimmiten vain yhtä). Eikö olisikin ihanaa, jos tauko olisi jotain mitä odottaa kieli pitkällä ja jonka jälkeen mieli on zen? Ainakin minusta se kuulostaisi todella hyvältä! Ja ehkä minä näkisin asian niin, että siinä missä massat vielä useimmiten mammuttiasemilla pysähtyvätkin, on aika ajanut niistä ohi.

Paljastakaa minulle missä te pysähdytte pidemmillä automatkoilla? Mitkä paikat ovat niitä keltavihreiden loisteputkivalojen varjoihin jääneitä helmiä?