Olen viime aikoina saanut kyselyitä siitä miten meillä on mennyt taapero- ja vauva-arjen yhteensovittamisessa. Viestien lopussa on ollut useimmiten ihana jymy-yllätys, että "en mä uteliaisuuttani kysele, mutta kun meillekin on tulossa toinen". Monia tuntuu askarruttavan ajatus rytmittömän vauvan tuomisesta kuitenkin vielä niin pienen ja tarvitsevan taaperon elämään. Mitään absoluuttisia totuuksia näissä asioissa ei tietty ole, sillä koskaan ei voi tietää mitä uusi vauva tuo tullessaan ja miten taapero tulokkaaseen suhtautuu. Mutta tässä nyt muutamia aiheesta minulle heränneitä ajatuksia.

Meillä toisen lapsen ajoitusta puolsi pieni ikäero. Meillä molemmilla on isompia sisaruksia hieman suuremmalla ikäerolla, ja vaikka sisarukset kovin rakkaita ovatkin, on molemmat kokeneet eläneensä hieman eri maailmoissa. Eikä tietenkään voi olettaa, että leikki-ikäistä ja esiteiniä kiinnostaa samat jutut, saati kun minun vanhempi isoveljeni oli siinä vaiheessa jo lähes täysi-ikäinen. Syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta olen kokenut serkkuni kanssa, joka on minua vain kolme vuotta vanhempi. Ja sekin ikäero tuntui isolta aikuisuuden kynnyksellä.

Pieni ikäero saattaa vaatia alkuun muutamia syviä hengityksiä ja harmaita hiuksia. Ei sillä etteikö sitä voisi tehdä myös isompikin ikäero, mutta esimerkiksi taaperolle tolkun puhuminen on yhtä hedelmällistä kuin lottoaminen. Kun kiellät hyppimästä sohvalla ja käännät selkäsi vaihtaaksesi vauvan vaipan, on taapero lähes varmasti tekemässä sitä minkä juuri kielsit. Aluksi ajattelin ottavani Pihvin mukaan vauvanhoitorutiineihin, mutta pakotettuna hän harvoin kokee sen kiinnostavaksi ja siirtyy äkisti "tihutöihin", kuten vaipanvaihdon yhteydessä tapahtuvaan kylpyhuoneen lattiakaivon kaiveluun. Toki hän myös usein tuo vaipan tai ojentaa pyykeen ja painuu vasta sitten tekemään putkiremonttia. Hieman isomman lapsen voit jo luottaa löytäväsi sieltä mihin hänet jätit, pää olkapäiden varassa eikä tuolin pinnojen tai lavuaarin ja ammeen välissä.

Haastavaa on ollut myös aikataulujen yhteensovittaminen. Olin kotona Pihvin kanssa pyrkinyt elämään jonkinnäköistä päiväkotirytmiä, eikä vauvaa tietenkään oltu ohjelmoitu moiseen. Meillä kiusana on ollut myös refluksia ja allergiaa, joten ensimmäisinä kuukausina yksin lasten kanssa koin Pihvin joutuvan koko ajan odottamaan. Papun kanssa päivät meni jumppapallolla pomppiessa, ja se hetki kun neidin sai imetysmaratonin päätyttyä sänkyyn nukkumaan, piti juosta pää kolmantena jalkana pärisyttelemään autoilla, lämmittämään lounasta, potattamaan ja laittamaan minimiestä päiväunille. Ja viimeistään silloin kun poika nukkui, tyttö heräsi. Ulkoiluista ei voinut nauttia ihan täysin siemauksin Pihvin kanssa, sillä Papu vei vähintään toisen käden - meillä ei viihdytty alkuun liinassa, repussa tai vaunuissa ollenkaan. Ja sen kerran kun tyttö vaunuihin suostui ja sinne nukahti, tapahtui se kotimatkalla rapun ovien edessä. Silloin saattoi olla onnellinen hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevasta kodista.

Omasta mielestäni kahden lapsen arki on jonkun verran välineurheilua. Ei tarvitse ostaa kalleinta ja "hienointa", mutta kannattaa miettiä mitä tarvitsee ja panostaa niihiin. Ei ole mitään ärsyttävämpää kuin kenkut tuplarattaat, jotka eivät toimi omassa käytössä ollenkaan. Kannattaa myös miettiä tarvitseeko niitä. Me ulkoillaan paljon ja liikutaan hirveästi rattailla. Oli siis itsestään selvää, että sellaiset kahdenistuttavat hankitaan. Ensimmäisinä kuukausina niistä ei ollut oikeastaan ollenkaan iloa, mutta nyt myöhemmin istuimeen siirtymisen jälkeen ne ovat osoittautuneet oikein hyödyllisiksi. Myös Tula ja kantoliina ovat olleet pelastus, sitten kun niitä päästiin käyttämään. Papukin on saanut olla mukana menossa, ja Pihvi on saanut rauhassa keinua ja laskea niitä vähän korkeampiakin mäkiä.

Meidän esimerkki on siinä suhteessa huono, että pikkuvauva-arkemme ei ole ollut sitä tavanomaista. En halua ketään asialla säikytellä, tällainen tilanne on kai aika harvinainen. Monet äidit istuvat syömässä ruokapöydässä yhdessä taaperon kanssa, vauvan ollessa rinnalla. Vauvat myös usein köllöttelevät tyytyväisenä leikkimatolla samalla kun taapero tekee äidin kanssa palapeliä. Toki kaikki vauvat itkevät ja vaativat enemmän ja vähemmän hoitoa, mutta toisten mielestä toinen lapsi menee siinä sivussa. Se riippuu paljon lapsista sekä ehkä myös ikäerosta; pikkulapsiaikana kun muutama kuukausi tekee jo paljon.

Siitä päästäänkin hienolla aasinsillalla tähän hetkeen. Paljon on muuttunut helmikuusta, kun Papun kanssa synnäriltä kotiuduttiin. Jokainen päivä on helpompi kuin edellinen. Ne pienen ikäeron tuomat positiiviset vaikutukset alkaa jo näkyä. Papu ei tietenkään vielä leiki, ei yhdessä eikä oikeastaan rinnakkainkaan, jollei nyt omien sukkien imeskelyä ja maton rapsuttelua lasketa leikkimiseksi. Mutta meidän tyypeillä alkaa olla jo omia juttuja. Pihvi käy halaamassa ja kutittelemassa Papua, lohduttaa kun itkettää ja tuo leluja järsittäväksi. Papu hakee ruokapöydässä Pihvin katsetta ja juttelee ja hymyilee hänelle paljon. On ihan mieletöntä ajatella, että tuo suhde ei ihan heti katoa, se vahvistuu. Tulee vielä se aika, kun nämä pienet ihmiset leikkivät yhdessä, riitelevät yhdessä, kertovat salaisuuksiaan, huolehtivat toisistaan ja jakavat maailmankuvan. Ja kaikki tämä on ehdottomasti alkukankeuksien arvoista!



Pienten lasten kanssa selviytyy kyllä, ja arjen rullaavuuteen voi vaikuttaa monilla asioilla. Ensimmäisenä täytyy ottaa tarkasteluun oma asenne. Useimmissa tapauksissa ne vaikeatkin ajat ovat vain ohimeneviä. Täytyy antaa aikaa tilanteen tasoittumiselle. Uuden perheenjäsenen tuoma arki on uutta kaikille. Ei pidä olettaa olevansa heti kartalla, eikä sitä kyllä voi vaatia taaperoltakaan. Toisena tulee mieleen puolison tuki. En eläissäni olisi lähtenyt tähän hommaan, jos minulla ei kotona olisi toista tasavertaista vanhempaa ottamassa roolia - iso hatunnosto siis kaikille yksinhuoltajille, jotka samanlaisessa tilanteessa elävät. Meidän on ollut helppo jakaa arki. Molemmat hoitavat kotitöitä. Nousemme vapaapäivinä vuorotellen, mutta myös toisinaan yhdessä. Ulkoilemme yhdessä perheenä ja vietämme yhteistä perheaikaa, mutta annamme säännöllisesti jakamatonta huomiota myös vain toiselle lapsista. Kolmantena olemme pyrkineet pitämään vanhemman lapsen rutiineista kiinni mahdollisimman hyvin. Aina se ei ole mahdollista. Joku ulkoilu siirtyy ja ruokailu myöhästyy, mutta on helpottanut kun Pihvikin jo ymmärtää ja muistaa mitä seuraavaksi on tulossa. Viimeisenä omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen, jos vauva ei olekaan niin tyytyväinen ja iloinen kuin mitä liberomainokset antavat ymmärtää tai uhma ottikin kovemmalle kuin mitä ennakkoon osasi odottaa. Yritä ottaa myös omaa aikaa silloin kun se on mahdollista. Minä esimerkiksi käyn kaksi kertaa viikossa pelaamassa tunnin jalkapalloa. Silloin saan nollata ajatukseni täysin.

Jokaiselle asiaa kysyneelle olen sanonut tämän: Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi, mutta ehkä se toinen lapsi vaatii vain puolet enemmän kuin ensimmäinen. Ja silti, näillä alkutiedoilla, lähtisimme tähän hommaan aivan varmasti uudestaan. Päivääkään ei ole tarvinnut katua.