Tässä muutamana viime viikkona päähän on iskostunut ajatus, että kesä oli oikeasti siinä ja syksy on saapunut. Tänään lapsia hoidosta hakiessani tuijotin tien vierustoilla kasvavia vaahteran taimia ja härregud - niiden lehdet olivat jo ihan punaiset. Nopea vilkaisu muutaman metrin ylöspäin ja saatoin todeta, että punaisia olivat myös täysikasvuisten vaahteroiden lehdet, ja hyvä että koivuissa on edes niitä keltaisia lehtiä. Missä välissä tämä kaikki oikein tapahtui?

Elokuu alkoi aika kesäisissä tunnelmissa. Sitten yhtäkkiä tuli kylmää ja sateista. Mutta jotenkin sitä koko ajan ajatteli, että koska on vielä elokuu, täytyy kesääkin olla jäljellä. Lämpimät kelit palaavat vielä! Joku päivitti Facebookissa, että jouluun on jäljellä sata päivää. Minä pakkaan Pihville aurinkorasvaa tarhareppuun. Varasin itselleni tekemistä lokakuun ensimmäiselle, "sinne on vielä melkein pari kuukautta aikaa". Tänään heräsin siihen, että lokakuun ensimmäinen on nyt tuleva lauantai. Jouluun on alle sata päivää, enkä minä elä vielä edes syksyä.


Loppukesä on ollut vauhdikas. Tai let's face it - ei se mikään loppukesä ole ollut, vaan alkusyksy. Päivät valuvat ohi aivan mieletöntä vauhtia. Tänään on maanantai, huomenna on jo viikonloppu. Puuhaa riittää, niin koulukentällä kuin kotonakin. Lapset kasvavat ja kehittyvät. Pihvi on yhtäkkiä alkanut puhua monisanaisia lauseita. Hän ylipäätään tietää aivan älyttömän määrän sanoja ja osaa ilmaista itseään aivan uudella tavalla. Papu menee minne huvittaa, lähinnä kukkaruukuilleni. Hän ei vielä konttaa, mutta ei sekään ole enää monesta viikosta kiinni. Tavaroiden uudelleensijoittelu alkaa olla taas lähempänä, vaikka tässä asiassa uskon kyllä enemmän kieltämiseen kuin Festivoiden kirjahyllyn päälle nostamiseen.

Vaikka tämä vuodenaikojen muutos on tapahtunut yllättäen ja minulta salaa, tervehdin syksyä kuin vanhaa ja rakasta ystävää. Kaikissa vuodenajoissa on jotain erikoista ja ihanaa. Siinä missä kevät lupaa uutta, voi syksyllä pakata mennyttä pois. Loppuvuotta kohti mentäessä saa listata kuluneen asiat ja pääsee näkemään mitä viivan alle jää. Samalla myös ne kevään lupaamat uudet tuulet konkretisoituvat. Elämä on mielettömän jännää juuri tällä hetkellä ja tuntuu, että minulla on kaikki tässä ja nyt. Odotan vieläkin jokaista koulupäivää perhoset vatsassa ja olen ehdottomasti oikeassa paikassa ja opiskelemassa oikeaa alaa. Voi miten jännää olikaan pukea labravaatteet ja kätilöopiskelijan nimikyltti ensimmäistä kertaa yhdessä päälle! Muutaman viikon päässä siintää ensimmäinen harjoittelu, ja sitten syksy onkin taputeltu.

Kumisaappaita, lehtikasoja, kynttilöitä ja teekuppeja - yksi parhaista vuodenajoista on vihdoin täällä. Ja minä melkein missasin sen, hittolainen!