Minttu-Maaria kirjoitti elokuun lopussa Nainen tummissa -blogissaan postauksen otsikolla "Mikä ***** äitejä vaivaa" ja käsitteli siinä sitä miten monille vanhemmille some menee lapsen edelle. Teksti on toki hieman kärkkääseen ja kaunistelemattomaan sävyyn kirjoitettu, mutta pointti sen takana on mielestäni ihan asiaa. Se herätti keskustelua puolesta ja vastaan, ja nostatti monenlaisia tunteita muunmuassa helppoa elämää elävistä blogiäideistä, jotka kiillottavat omaa sädekehäänsä ja joilla ei ole mitään kosketuspintaa minkäänlaisiin ongelmiin tai ylipäätään tähän maailmaan. Toisaalta se herätti myös jotkut ajattelemaan omaa käyttäytymistään tai huomaamaan tämän nyky-yhteiskuntaan pesineen ilmiön.

Minä heräsin omaan somenkäyttöongelmaani jonkin aikaa sitten, ja olen sen jälkeen pyrkinyt vähentämään käyttöä radikaalisti. Sosiaalisen median välineet eivät kuulu lapsiaikaan. Parisuhdeajassa on edelleen toisinaan petraamista. Kännykkä jää nykyisin useammin kotiin, mikä on vain hyvä juttu. En ole enää aina tavoitettavissa, mikä on kyllä tuonut mukanaan myös väärinkäsityksiä. Some elää koko ajan, vaikka minä en siellä olisikaan jatkuvasti reagoimassa kaikkeen.

Some ei tietenkään ole ainoa heikkouteni vanhempana. Minulla on vielä mielettömästi petrattavaa. Onneksi vanhemmuus ei ole mitenkään sisäsyntyistä. Siihen voi kasvaa. Omat heikkoudet on hyvä oppia tunnistamaan, sen olen oppinut kantapään kautta. Mutta vain tiedostomalla asian olen voinut lähteä kehittämää itseäni haluaamaani suuntaan. Mutta sillä, että pidän Minttu-Maarian tekstiä hyvänä ja osuvana, en todellakaan halua nostaa itseäni millekään jalustalle. Minun mielestäni on vaan tärkeää avata keskustelua aiheesta. Kyseinen blogiteksti kuitenkin myös nosti esiin tuollaisia ajatuksia tekstiä komppaavista äideistä, ja siksi päätinkin antaa ihan elävän elämän esimerkin asiasta jossa minulla on aika paljon parannettavaa.

Huudan. Aivan liikaa ja aivan turhaan. Olkoonkin, että uhmaikäinen yhdistettynä Papun pikkuvauva-aikaan ei ole ollut tilanteena mitenkään ideaali. Kunpa joku olisi kertonut (ei kyllä varmaankaan oltaisi tehty toisin, vaikka oltaisiin tiedettykin). Refluksioireet ovat helpottaneet, mutta uhma on sen sijaan vaan lisääntynyt. Ihan normaali lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyvä seikka, jota minä en vanhempana vaan osaa käsitellä aina oikein.
Joku nyt varmaan haluaisi sanoa, että "hei, kaikki vanhemmat huutaa lapsilleen joskus". No, jossain määrin se on varmasti totta, ja sillähän minäkin olen ääneni korottamista itselleni perustellut. Oma äitini kuitenkin kerran totesi uhmatuhman heittäytyessä selälleen rappukäytävässä, että onko minun pakko huutaa Pihville niin paljon. Niin, onko? Mitä sillä huutamisella haluan saavuttaa ja saavutanko sen? Ei, enpä taida. Sen sijaan opetan lapselleni hyvin kummallisen käyttäytymisen mallin. Ole sinä nätisti ja anna minun raivota.


Huutaminen ei ole kovin toimiva pitkän tähtäimen ratkaisu. Meinasin ensin kirjoittaa, että se on vähän kuin laastari, joka peittää haavan muttei hoida sitä. Mutta sitähän se ei missään nimessä ole. Ongelmat pitäisi pystyä käsittelemään ikätasoisesti, koska varsinkin ylenpalttinen huutaminen jättää kyllä lapseen jäljen. Siihen sortuu väsyneenä ja silloin, kun tuntuu olevan kädetön. Olen kuitenkin ottanut tästä asiasta kopin, ja toivottavasti voisin olla tässäkin parempi äiti Pihville ja Papulle. Työkaluja etsiessäni löysin hieman erilaiseen vanhemmuuteen kannustavan ryhmän Facebookista. Ihan kaikkia ryhmässä esitettyjä ajatuksia en jaa, mutta paljon apukeinoja olen myös napsinut matkaani. Sitten kun saan ne vielä teoriasta käytäntöön, voin taputtaa itseäni selkään.

Eikä huutaminen tietenkään ole ainoa heikkouteni äitinä. Joku varmasti ajattelee, ettei se tee huonoa äitiä. Ei varmasti kaikissa tapauksissa teekään, aika harva asia tekee. Mutta minun ajatukseni niin huutamisessa kuin lapsen sivuuttamisessa kumpuaa siitä, että voisiko sitä oikeasti toimia paremmin, rakentavammin ja niin, että lapsi kokee tulevansa nähdyksi, hyväksytyksi ja kuulluksi. En suomi itseäni jatkuvasti tästä asiasta, mutta kyllä jokaisen kerran jälkeen tunnen pahaa mieltä tavastani toimia. Samanlaisia ajatuksia pitäisi mielestäni herätä myös silloin, kun lapsi esittelee sitä hiekkakakkuaan eikä oma naama hievahdakaan puhelimen ruudusta.

Monien naistenlehtien ja vähän vakavammin otettavien sanomalehtien juttuotsikoissa näkyy tasaisin väliajoin kysymys "onko vanhemmuus hukassa". Ennen kuin tulin äidiksi, oli minulla ideaaliajatus ja monenmoiset standardit siitä mitä haluan äitinä olla. Ihan kymppiplussan arvosanaa en suorituksestani saisi, varsinkaan kun lapsiperhe-elämä ei aina ole ollut sitä mitä televisiossa näytettiin. Tietenkin tilanteita on erilaisia! Mutta kyllä vaan on olemassa myös meitä ihan tavallisia talliaisia, joilla homma ei ihan aina ole hanskassa. Siihen ei tarvitse aina liittyä mitään sen suurempaa. Ja minulla on kuitenkin vahva usko siihen, ettei kukaan jää yhteiskunnassamme yksin, jos apua todella tarvitsee. Sitä pitää vaan osata pyytää. Jos oma tukiverkko on olematon tai se on kaukana, pitää pyyntö osata esittää muualle. Vaikka kouluun, neuvolaan tai jollekin tutulle ihmiselle, jos sellaiselle puhuminen on helpompaa. Joskus jo pelkkä asioiden ääneen sanominen voi helpottaa. Ja jos ei, niin sitten on ainakin joku jonka kanssa voi etsiä keinoja arjesta selviytymiseen ja sen parantamiseen. Ei ole okei sivuuttaa lastaan ja lapsen tarpeita, mutta on ihan okei olla voimaton. Kun sen tilanteen tunnistaa, voi asiaa käsitellä ja viedä eteenpäin.

Niin että onko vanhemmuus hukassa? Voi olla. Mutta se on jätetty ihan helppoon paikkaan löydettäväksi.