Avokki ja Pihvi lähtivät viikko sitten viettämään syyslomaa ukkilaan ja me jäimme Papun kanssa pitämään kotia pystyssä. Sain onneksi siirrettyä yhtä pakollista koulupäivääni niin, että pääsimme neidin kanssa lähtemään junalla perästä jo keskiviikkoiltana. Pihvin ilme torstaiaamuna olikin aikamoinen, kun isin tai ukin sijaan sängystä tulikin hakemaan äiti, jonka naamaa oli alkuviikon aikana näkynyt vain Skypen välityksellä.

Olin pakannut mukaan vetolaukullisen koulukirjoja. Kyllähän minä vähän opiskelinkin tulevaan lääkelaskutenttiin, ja pidin avokille myös oikein antoisan luennon solubiologiasta, mutta täytyy myöntää, että pyhä tarkoitukseni paneutua koulutehtävien pariin joka päivä ei ihan pitänyt. Hoidin pakolliset verkkotentit, mutta sen jälkeen kyllä lepäsin laakereilla. Tiesinhän minä kaivavani itselleni sudenkuoppaa, mutta morkkis on oikeastaan iskenyt vasta nyt. Sitä saa tämän viikon painaa päätään koulukirjoihin oikein urakalla.



Lomalle ei oltu suunniteltu oikeastaan mitään ihmeellistä, tosin olihan sen aikana monen monta juhlaa, nimpparia ja synttäriä (muunmuassa Papu kahdeksan kuukautta - kyllä vaan aika menee nopeasti). Niiden kunniaksi leivoimme yhdessä Pihvin kanssa pullaa. Minä tein korvapuusteja ja Pihvi pieniä rusinapullia. Jälkimmäiset olivat pienelle rusinaintoilijallemme pieni pettymys. Pulla oli kyllä hyvää, mutta uunin kautta käyneet rusinat kumman makuisia. Ne onneksi ropisivat irti helposti, joten monta pullaa päätyi pikkumiehen suuhun asti.


Lauantai oli oikeastaan ainut päivä jolle olimme suunnitelleet ohjelmaa niin sanotusti kuukausi kaupalla. Kaksi vuotta sitten kävimme ruska-aikaan Kolilla, ja Ukko-Kolin huipulta piirtyvät syysmaisemat ovat kaihertaneet mielessäni tähän päivään saakka. Viime syksynä ei jostain syystä tullut lähdettyä, joten tänä vuonna päätimme korjata tilanteen. Pakkasimme laukkuun eväsleipiä, mehua, kuumaa kahvia ja makkaraa ja lähdimme valloittamaan kansallispuiston huippuja.

Kolin valloitus onnistuu hyvin myös pienten lasten kanssa. Rinteitä pääsee kulkemaan myös merkittyjä pyörätuolireittejä pitkin, jolloin vaunujenkin kanssa kulkeminen on helppoa. Tavallaan vaunut olivat kyllä turhanpantteina, sillä Papu päätti viihtyä vain sylissä ja Pihvi reippaana pikkutyyppinä käveli suurimman osan reissusta. Mukana oli myös Tula, mutta koska allekirjoittanut keskittyi kuvaamiseen ja maisemien ihailuun ja muutkin tuntuivat kantavan tyttöä sylissään, jäi sekin käyttämättä. Suosittelen kyllä kantoreppua mukaan vastaaville reissuille, sillä oikeastihan repulla kantaminen on paljon vaivattomampaa.




Maisemat eivät ihan yhtälailla tällä kertaa vakuuttaneet, sillä harmiksemme ruska-aika oli jo ohi. Tätä emme jotenkin osanneet ollenkaan odottaa, sillä kaksi vuotta sitten olimme reissullamme loka-marraskuun vaihteessa, jolloin lehdet vielä olivat puissa ja ilmakin oli hieman kirkkaampi. Mutta kyllä sitä siitä huolimatta tunsi itsensä aika pieneksi ja mitättömäksi 347 metrin korkeudessa seisoskellessa. Myös Pihvi innostui retkikohteestamme ja osoitteli riemastuneena huipuilta alas päin. Varsinkin Paha-Koli herätti mielenkiintoa - olisiko ollut se äkkijyrkkä pudotus, joka vähän jännitti. Sitä piti kuitenkin päästä katsomaan niin läheltä, että äitiä ainakin kouraisi vatsanpohjasta lapsen puolesta.




Huippujen kierroksen jälkeen lähdimme etsimään nuotiopaikkaa makkaranpaistoa varten. Yksi paikka löytyi läheltä hotellia, mutta siellä oli tunkua ja puutkin oli jo poltettu. Valitettavasti nuotiopaikkoja ja laavuja ei ollut millään tavalla merkitty opasteisiin ja sen toiseksi lähimmän paikan löytyminen vaati vahvaa uskoa ja grillimakkaranhimoa. Lopulta kuitenkin pääsimme perille ja valmiin tulen ääreen, sillä edelliset pakkasivat reppujaan saapuessamme. Eväät maistuivat erityisen hyviltä kirpsakassa syysilmassa reippailun jälkeen. Makkarat paistettuamme kutsui "kotona" odottava lämmin sauna ja glögilasi. Kaiken kaikkiaan ihan mieletön lauantai perheen ja isovanhempien kanssa. Enpä olisi voinut keksiä parempaa tekemistä! Takaisin ajellessamme suunnittelimme avokin kanssa jo ensisyksyn reissua Kolille. Mutta silloin varmaan jätämme lapset viettämään laatuaikaa isovanhempien kanssa ja suuntaamme niihin maisemiin kahdestaan. Ja ainakin yhden yönseudun vietämme Kolin rinteiden tunnelmallisessa hotellissa. Siitä en tingi.





Tällä hetkellä on menossa kova orientoituminen arkeen. Se alkoikin eilen ammattikorkeakoulujen harkkapaikkavarausjärjestelmään tutustumisella ja erityisesti sen kaatumisella. En saanut sitä mitä toivoin, mutta sain kuitenkin paikan. Ja se on jo jotain. Huomenna on edessä lääkelaskutentti, 100% oikein. Se on aika iso koettelemus tällaiselle keskivertolaskijalle. Katsotaan kuinka nopeasti täältä Kolin huipuilta voikaan tipahtaa alas.