Kun on 27-vuotias "alanvaihtaja", tulee väistämättä mieleen vähän valottaa omaa tarinaansa. Ei varmaan ole se kaikista perinteisin vaihtoehto tehdä lapsia kesken opiskeluiden saati jättää vielä vanhat opinnot kesken ja aloittaa täysin uudelta pohjalta.

Syksy ja harmaus ei haittaa. Tätä katua talsii mielellään!

Kävin aikoinani lukion neljässä vuodessa. Se oli minulle se ainoa tapa saada valkolakki. Varsinainen abivuosi otti aika koville, ja vaihtoehtona olisi ollut lopettaa lukio kokonaan. Valmistumisen kynnyksellä mietin mikä minusta tulisi isona. Pidin taideaineista, mutta en ollut kovin lahjakas missään niistä. Alan epävarmuus myös esti repäisemästä ja hakemasta Teatterikorkeakouluun, vaikka niitäkin nettisivuja selailin useaan otteeseen. Muista oppiaineista koin suurinta kiinnostusta yhteiskuntaoppia ja historiaa kohtaan, joskin vikana vuonna sain sysäyksen myös biologiaan. Olin jo päättänyt hakevani valtiotieteelliseen, mutta samalla aloin leikitellä ajatuksella hoitoalan opinnoista. En halunnut sairaanhoitajaksi, mutta kätilön kaksoistutkinto kuulosti kutkuttavalta. 

Ylioppilaskeväänäni hain sitten niin kätilökoulutukseen kuin lukemaan poliittista historiaa. Kävin molemmissa pääsykokeissa, enkä päässyt kumpaankaan sisään. Valtiotieteellinen jäi hilkulle ja varasijalle, niinpä päädyin lukemaan ensimmäisen vuoden opintoja avoimen yliopiston kautta. Seuraavana keväänä sisäänpääsy oli entistä lähempänä, mutta kun sisään pääsi muutenkin niin marginaalinen joukko, ei edes yksinumeroinen varasija paljoa lämmittänyt. Aloin miettiä tulevaisuudensuunnitelmiani uudestaan. Ehkä yliopisto ei muutenkaan olisi minun paikkani. Tutustuin ystäväni kautta yhteisöpedagogin opintoihin ja innostuin ajatuksesta opiskella kansalaistoimintaa ja vaikuttamista ammattikorkeakoulun puolella. Sillä kerralla hain opiskelemaan niin kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä kuin poliittista historiaakin, mutta jälkimmäisiin pääsykokeisiin en enää koskaan mennyt. Olin valinnut tieni. Tai niin luulin. 

Pääsin yhteisöpedagogiksi ensiyrittämällä, ja innosta pinkeänä aloitin koulutieni. Kansalaistoiminnallista puolta ei ollut ihan niin paljon kuin olin toivonut, mutta siitä minua oli varoitettu jo etukäteen ja toisaalta siihen oli luvattu parannusta myös koulun puolelta. Alkuinnostus laantui jo ikävä kyllä ensimmäisen lukukauden loppupuolella, mutta sinnittelin. Toisena vuonna koulumme kävi läpi "rakenteellisen muutoksen", jonka kaikkia toimintatapoja en ihan voinut allekirjoittaa. Toisaalta molemmat kansalaistoiminnan lehtorit siirtyivät pois kampukseltamme, ja tuntui vähän siltä, että jäin suuntautumisvaihtoehtoni kanssa tyhjän päälle. 

Aloin odottaa esikoistamme "Pihviä" ja sain tekosyyn jättäytyä hiljalleen pois. Tai tein kyllä töitä, olin tehnyt 17-vuotiaasta asti 30 tuntista työviikkoa koulun ohella. Virhe. Pyhä tarkoitus oli kuitenkin palata kiltisti koulun penkille vanhempainvapaiden jälkeen. Jossain siinä matkan varrella nousi takaraivosta esiin kätilöhaaveet, ehkä sen laukaisi oma raskaus ja synnytys. Aloin miettiä, että ehkä paikkani ei ollutkaan vaikuttaa kolmannella sektorilla, vaan synnytyssairaalassa. Varovaisesti toin mietteeni kotona esiin, ja alun hämmennyksen jälkeen avopuoliso totesi, että työelämä on aivan liian pitkä aika onnettomana olemiseen. Esikoisen vauva-aika ei lopulta antanut periksi lukemiselle, mutta keväällä 2015, kun aloin odottamaan kuopustamme "Papua", päätin laittaa hakupaperit menemään. Eipä minulla olisi ainakaan mitään menetettävää. 

Kävin pääsykokeissa, mutta poistuin sieltä huonolla mielellä. En todellakaan uskonut pääseväni suorituksellani sisään. Vaan toisin kävi, ja jännityksen täytteisten viikkojen jälkeen sähköpostiini kilahti ilmoitus opiskelupaikasta. Istuimme Pihvin kanssa pöydän ääressä lounaalla, kun viesti tuli. Minä itkin. Nauroin ja itkin. Pihvi katsoi minua kuin hullua. 

Kesti aikalailla kymmenen vuotta päästä tähän pisteeseen. Ei pitäisi jossitella, mutta toisinaan harmissani ajattelen, että jos koulupaikan suhteen olisi tärpännyt jo ensimmäisellä kerralla tai jos olisin jatkanut hakemista ahkerasti, saattaisin olla jo valmis kätilö. Toisaalta jos olisin jo alunalkaen tiennyt mitä haluan isona tehdä, ei minulla todennäköisesti olisi tätä perhettä. Enkä olisi tavannut niitä aivan mielettömiä tyyppejä, joita minulle jäi yhteisöpedagogihairahduksesta käteen. Lapsiltani puuttuisi kaksi kummia. Ne olisivat olleet huomattavasti suurempia menetyksiä. 

Kuva: Helianna Hartikainen/ Helia Photography

Arki ei aina ole helppoa, mutta tämä on ehdottomasti ollut oikea valinta. Kun nyt ajallani valmistun suunnitelmien mukaan, olen jo kolmekymppinen. Silti, kaikkien todennäköisyyksien mukaan, minulla on enemmän työvuosia edessä kuin mitä siihen mennessä on elämää ylipäätään takana. Ja se totta tosiaan on liian pitkä aika tehdä jotain sellaista, mikä ei ehkä ole se oma juttu. Järki on syytä pitää mukana näissä valinnoissa, mutta sydäntään pitää kuunnella. Eikä se haittaa, jos se sydämen ääni valkenee vasta vuosien kuluttua. Aina on aikaa! Minä heitin jo puoliksi vitsillä, että eläkkeelle jäätyäni luen itseni vielä lääkäriksi. Siis olettaen, että yli sata vuotta vanhoilla tutkintotodistuksilla on kelpoinen hakemaan ylipäätään mihinkään.