"Oppilaat sen kuin nuorenee", sanoi kätilötyön vastuuopettaja, kun Papun kanssa aamulla kouluun asteltiin. Minun teki mieli kysyä, että onko tutkinnossamme mahdollista ahotoida synnyttämiään vauvoja, mutta tulin sitten lopputulokseen, että ehkä siitä toisenlaisestakin synnytyssalikokemuksesta on hyötyä ennen työelämään astumista.

Kerroin taannoin miten useampi tuttuni on viime aikoina kysellyt lasten pienestä ikäerosta ja arjesta selviytymisestä. Myös toinen meidän elämässä läsnäoleva asia on kutkuttanut kysyjiä, nimittäin opintojen ja pikkulapsiarjen yhdistäminen. Uranvaihto tai lisäkouluttautuminen kiinnostaisi, mutta samalla ajatus pelottaa. Eikä asia olekaan tässä vaiheessa mitenkään yksinkertainen. Pienentyvät tulot ja taloudellinen epävarmuus mietityttää, mutta myös opiskeluista aiheutuva stressi ja työmäärä. Onko tässä elämäntilanteessa enää mitään järkeä lähteä kehittämään itseään tai toteuttamaan unelmiaan?


Vastaan jo heti tässä vaiheessa, että on. Ehdottomasti on! Eivät lapset ole mikään syy jäädä työhön, joka parhaimmillaankin on ehkä vain tyydyttävää tai "ihan kivaa". Mutta kyllä se myös veronsa vaatii, joten ei kannata lähteä soitellen sotaan. Mitä luokallani olevien äiti-ihmisten kanssa olen jutellut, on arki muuallakin aika hektistä ja koulujutut pyörivät väkisin mielessä myös kotioloissa. Mutta kun stressin saa pysymään sopivalla tasolla, toimii se ennemminkin motivaattorina ja auttaa ainakin minua sisäistämään asioita.

Välillä työmäärään meinaa hukkua. Meillä oli reilu viikko, jonka aikana minä ja molemmat lapset olimme vuorotellen kipeinä. Väliin jäi muutama ainakin minulle olennainen tunti, ja asioiden itseopiskelu tuntui jokseenkin vaikealta. Luennolla olisin voinut kysyä minua askarruttavia asioita, nyt opiskelu oli vain minun itseni kontolla. Ryhmämme wappi lauloi, ahdistus kasvoi ja putosin kärryiltä. Sitä kärryä jahtaan edelleen. Poissaoloja väistämättä lapsiperheissä tulee, ja ne ovat ainakin minulle sudenkuoppia. Joillekin kotona opiskelu on helppoa, minulla päässä pyörii kaikki mahdolliset meta-tehtävät, kuten pölyjen pyyhintä isotädin kultareunuksisista perintökupeista. Kukaan ei kyttää osallistumistasi (no joillekin tunneille kyllä kyttää), mutta samalla myös odotetaan sinun sitten ottavan asioista itse selvää. Siksi koitan välttää luentojen skippaamista viimeiseen asti. Monet opiskeltavat asiat ovat vaikeita tai vähintäänkin haastavia ja ainakin alun opintokokonaisuudet suuria. Kun valtava määrä tietoa tulee ottaa haltuun todella lyhyessä ajassa, sitä huomaa olevansa kaulaansa myöden kaikessa mahdollisessa.

Tärkeäksi olen kokenut myös perheajan ja opiskeluajan erottamisen. Sen lisäksi ettei opiskelusta tule mitään samalla kun vaihtaa vaippaa, on se mielestäni epäreilua myös lapsia kohtaan. Kun teen koulutehtäviä, teen koulutehtäviä. Suljen korvani ja usein myös makuuhuoneemme oven, tai vaihtoehtoisesti painun kirjastoon tekemään hommia. Jos sää on kaunis, saatan passittaa perheen pihalle. Kun taas olen perheen kanssa, en mieti luiden latinankielisiä nimiä tai ahdistu tulevista tenteistä ja harkkavarauksista. Aina on tietenkin se vaara, että ajatukset lähtevät harhailemaan niin koulu- kuin kotijuttujakin touhutessa, mutta sitten vaan täytyy palata takaisin itse asiaan. Ja jos mieli liikaa harhailee, niin sitä pidän kyllä vinkkinä siirtyä muihin hommiin. Liika on liikaa opiskellessakin, eikä toisaalta perheajasta voi täysin siemauksin nauttia, jos rästitehtävät painavat päälle. Kun aika on muutenkin kortilla, kannattaa se hyödyntää mahdollisimman hyvin. Opiskelevana vanhempana täytyy oppia olemaan itselleen hieman armollinen. Pyykkivuoriin ja pölypalloihin ei ehdi enää paneutua ihan samalla antaumuksella. Se täytyy voida hyväksyä. Kellossa on 24 tuntia, vaikka sitä miten päin katsoisi.


Raha on tietty yksi iso kysymys, vaikkakaan meidän perheessä se ei ollut niin suuri kynnys opiskelulle kuin monissa muissa saattaa olla. Ennen ensimmäiselle äitiyslomalleni jäämistä opiskelin toisessa ammattikorkeakoulussa ja tein ohella kahta osa-aikaista työtä. Tulot oli muutenkin pienet, joten vanhempainpäivärahani taisivat olla minimit. Lasten välissä olin vuoden päivät pelkällä kotihoidon tuella ja kuntalisällä. Yksillä vakituloilla mennään ja asuntolainaa lyhennellään aika pienestä pussista. Jokainen penni lasketaan. Mutta opintorahalle putoaminen ei meille ole niin iso juttu kuin mitä se on vaikkapa kahden keskituloisen aikuisen muodostamassa perheessä. Mihinkään ylimääräiseen humpuutteluun tässä ei juurikaan ole varaa, ja ravintolaillalliset (onko niitä pikkulasten vanhemmilla ylipäätään?) on kyllä ajettu aivan minimiin. Kuitenkin väitän, että jos budjetoimalla onnistumme perus elämisen lisäksi myös suht hyvää vauhtia säästämään pääkaupunkiseudulla vietettäviä reippaan sadan hengen häitä varten opinnoistani huolimatta, ei ongelman pitäisi olla ylitsepääsemätön vaikka pudotus olisi suurempikin. Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot!

Koulutielle lähtemistä helpottaa mitä vanhempia lapset ovat, luonnollisesti. Ainakin itselle suurimpia kynnyskysymyksiä on ollut Papun hoito ja siihen liittyvät kuviot. Tässä vaiheessa en olisi tehnyt tällaista ratkaisua, ellei oma äitini olisi voinut ottaa tyttöä luentojen ajaksi luokseen. Meillä on hyvä tukiverkko kotimme lähellä, joskin haasteita tuo Papun ikäkauteen liittyvä vierastus ja eroahdistus. Pihville löytyy kolme hoitopaikkaa, mummun, isosedän sekä enon perheen (lue: kälyn) luota, kaikki alle viiden kilometrin päästä kotoamme. Mutta Papua en vielä toistaiseksi tohtisi pidemmäksi aikaa jättää muualle kuin mummulaan. Eikä meidänkään tukiverkko ole aina saatavissa. Usein kuitenkin on, ja olemme kyllä mielettömän kiitollisia siitä. Lisäksi Pihvin päiväkodin hoitajat ovat aivan huipputyyppejä. Se on helpottanut opiskelua huomattavasti, kun voi luottaa lapsiensa olevan hyvässä hoidossa.

Lopunviimein täytyy vielä mainita syyllisyys. Tunnen toisinaan huonoa omaatuntoa siitä, että päätin lähteä tälle tielle. Kukaan ei minua kotona syyllistä, päinvastoin! Kotioven takaa löytyy täydellinen tuki, tsemppari ja takapuolelle potkija. Ja varmasti jokainen töissäkin käyvä vanhempi tuntee toisinaan piston sydämessään, kun työpäivät venyvät. Mutta kyllä opiskelu sitoo vähän eri tavalla. Pääsykokeen soveltuvuusosion haastattelussa minulta kysyttiin opiskeluiden ja elämäntilanteeni yhteensovittamisesta viitaten silloin viikko viikolta kasvavaan mahaani. Vastasin ehkä hieman naiivisti, että siinähän se menee missä muillakin perheillä, eikä eroa opiskelemisen ja työelämän välillä oikeastaan ole. Mutta monet työt jäävät työpaikalle. Opinnot seuraavat myös kotiin. Ne vaativat aktiivista otetta myös lukujärjestyksen ulkopuolella. Toisinaan ajattelen, että olinko itsekäs aloittaessani uudet opinnot. Meidänkin elämänjärjestys olisi aika erilainen, jos uusien opintojen aloittamisen sijaan olisinkin vanhempainvapaiden jälkeen palannut vanhaan kouluuni tai lähtenyt täyspäiväisesti työelämään.


Vaikka opiskelu vaatii veronsa, antaa se myös paljon takaisin. Täytyy vaan hyväksyä tilanne ja sopeutua siihen, että elämä on asteen hektisempää seuraavat neljä vuotta. Mutta vaikka omia unelmiaan kannattaa ehdottomasti seurata iästä ja elämäntilanteesta huolimatta, täytyy huomauttaa, ettei tähän tilanteeseen kannata hankkiutua ehdoin tahdoin. Jos olisin ollut fiksu ja pitänyt pääni heti lukion jälkeen, minulla ehkä jo olisi ne kätilön paperit käsissäni, enkä miettisi vauvojen, taaperoiden ja tenttikirjojen yhteensovittamista. Koskaanhan ei voi tietää mihin elämä ohjaa, mutta kyllä näin jälkiviisaana voin todeta, ettei minulla ollut hajuakaan "rankasta opiskelijaelämästä" yhteisöpedagogiopintojeni aikana, vaikka se joskus siltä tuntui. Tai tavallaan oli - kyllähän haalarimerkkien ompeleminen kävi melkein lastenhoidosta.