Viime viikot ovat olleet jotenkin tavallista raskaampia. Tuntuu, että vastoinkäymisiä, niin pieniä kuin isompiakin, on valunut sisään ovista ja ikkunoista. Mikään ei ole mennyt putkeen tai toivotulla tavalla, aina on joku mutka matkassa. Enkä oikein tiedä mistä aloittaisin.

Olimme pari viikkoa sitten Papun kanssa kolmannen kerran kahden kuukauden sisään sairaalassa hengitysvaikeuksien takia. Tiesin kyllä ettemme enää lähtisi pois tyhjin käsin, mutta jotenkin lääkärin sanat tulivat silti yllätyksenä. Papulla on nyt kolmen kuukauden mittainen astmalääkekokeilu, jonka jälkeen menemme lähetteellä keuhkopolille tutkittavaksi. Mitään varsinaisia testejä ei ilmeisesti tämän ikäiselle voi vielä tehdä, mutta oireita voidaan seurata.


Pihvillä on ollut kaksi korvatulehdusta kuukauden sisään. Viimeisin todettiin perjantaina. Hän on ollut viime tiistaista asti kovassa kuumessa, eikä lämpö lääkkeistä huolimatta laskenut. Yleisvointi ei ole koko ajan ollut huono, mutta väsymys iskee helposti kesken leikin. Ruoka ei ole maistunut ollenkaan, eivätkä nesteetkään enää perjantaina oikein kelvanneet. Kuumeeseen tai syömättömyyteen ei otettu lääkärissä kantaa, mutta antibiootit hän sai.

Viikko sitten sain ruokaa laittaessani kiehuvaa kasvissosekeittoa käsivarsilleni ja rintakehälleni. Ensimmäisen lääkärikäynnin yhteydessä epäiltiin palovammojen olevan suhteellisen vähäisiä ensimmäisen asteen palovammoja, mutta hyvästä ensihoidosta huolimatta suurin ja noin reilun kämmenen kokoinen palovamma-alue oikeassa kyynärvarressa syveni lopulta toisen asteen palovammaksi, ja siitä pienen, noin sentti kertaa kaksi kokoisen alueen epäiltiin olevan nekroosissa. Torstainen käynti palovammapolilla toi hieman positiivisempia uutisia ja haava näyttäisi kuitenkin olevan siisti ja parantumaan päin, mutta kyllähän se masentaa. Lähinnä koska haava on nyt auki ja huomenna olisi tarkoitus aloittaa ensimmäinen harjoittelu. Kättä saa ja pitääkin käyttää, mutta sitä pitää varoa. Sidos ei saa kastua eikä haavaan luonnollisestikaan saisi päästä mitään oman ihon bakteeriflooraa kummempaa. Kipeä se ei ole, ei vaikka vaurioitunut iho ja rakkulat "pestiin" pois. Arki sujuu kuitenkin ihan hyvin ilman Buranaa.

Eikä sillä, etteikö tässä olisi tällaisenaankin tarpeeksi yllätyksiä, mutta perusarki on pitänyt muutenkin kiireisenä. Tämä kaikki sattui juuri tenttisumaani. Opiskeluun on ollut vaikea keskittyä, kun ajatukset ovat olleet kotona tai kädessä. Yhden tentin kävin tekemässä niin hirveä tupon kanssa, etten saanut edes kättäni taitettua. Nyt siinä on kevyempi hopeasidos ja putkisukkaa, ja käden kanssa voi elää suht normaalia elämää.

Pihvi on jo onneksi paranemaan päin, mutta Papu heräsi tähän aamuun kuumeisena. Parin kuukauden perusteella voin melkein henkeä pidätellen odottaa koska tauti vie myös meidät vanhemmat sängyn pohjalle. Palohaavan kanssa pelkäsin pitkään, että tentit ja harjoittelu jää tekemättä, mutta kun selvisinkin "näin vähällä", niin olisihan se nyt kumma jos en sairastuisi ja joutuisi korvaamaan menetettyjä harjoittelupäiviä myöhemmin. Toisaalta sääennusteet ovat sellaiset, että voisin myös mielellään vaikka liukastua ja murtaa jalkani. Avokki on vielä toistaiseksi säästynyt fyysisiltä vammoilta ja sairauksilta, mutta on kaiken tämän keskellä saanut olla enemmän vetovastuussa kotona.

Tämä ilme aika hyvin kuvaa tämänhetkisiä fiiliksiä

Viime aikoihin suhteutettuna tänään kyyneleitä aiheuttanut isänpäiväkakku tuntuu näin jälkikäteen jotenkin vähäpätöiseltä. Mutta kaiken tämän jälkeen halkaisuvaiheessa tuusannuuskaksi mennyt kakkupohja ja juoksettunut suklaakastike pisti itkeä tirauttamaan. Se oli se viimeinen niitti. Ja kieltämättä sitä kyllä tässä miettii, että jokin suurempi voima on meikämandoliinia vastaan. Arvasin kyllä, että päiväkodin aloitus tuo mukanaan pöpöjä ja meistä jokainen saa niistä varmaan osansa. Mutta en nyt ihan osannut odottaa, että saamme ravata päivystyksessä harva se viikko koko syksyn ajan. Jännityksellä odotan mitä maailmankaikkeudella on meille vielä tarjota.