Te, jotka asutte kerrostalossa, tiedätte varmaan rappukäytävän käytöstavat. Ne ovat hyvin samankaltaiset kuin julkisissa kulkuvälineissä: Älä puhu tai varsinkaan luo katsekontaktia. Rappukäytävään ei mennä silloin kun joku muu siellä kulkee, ei vaikka olisi kuinka kiire. Ovisilmästä on hyvä tirkistellä koska vaara on ohi, ja asunnon oven takaa kuulee muutenkin oven avautumisen ja sulkeutumisen äänet hyvin. Jos taas olet jo päässyt rappukäytävään asti ja kuulet naapurin lukon rapinaa ja raskaan hengityksen oven takana, se on merkki kiihdyttää vauhtia ja poistua rapusta pikaisesti naapurin kohtaamisen välttämiseksi. Ja jokaisessa kerrostalossa asuu ainakin se yksi rasittava naapuri, joka ei tätä kerrostalon rappukäytäväkoodia ymmärrä, vaan kulkee rapussa yhtä aikaa muiden kanssa ja ihan vain ärsyttääkseen katsoo silmiin ja tervehtii, mikä on tietenkin ihan vihoviimeinen juttu. Tällaisen naapurin kohdatessaan tulee vetää leuka rintaan, katse lattiaan ja mumista "tervmmmumm", mielellään oman paidankauluksen tai näin talviaikaan kaulahuivin sisään, ja lopulta paeta nopeasti paikalta. Äläkä unohda paiskata ovea kiinni.

No arvatkaas vaan, kun eräänä kesäisenä iltana meidän ovikelloamme soitettiin. Olin lasten kanssa yksin kotona, joten ymmärrätte varmaan järkytykseni. Sydän pomppasi kurkkuun ja hakkasi tuhatta ja sataa. Emme odottaneet ketään kylään, niin miten ovikello saattoi soida? Varovaisesti avasin välioven ja kurkkasin ovisilmästä. NAAPURI. Samaan aikaan sylissäni ollut Papu päästi vauvamaisen korkean ja kimakan kiljaisun, joten jäimme kiinni verekseltään. En voinut enää teeskennellä ettemme olisi kotona. Hikipisarat nousivat otsalle ja kädet vapisivat, kun hain pimeässä eteisessä ovenkahvaa ja lukkoa. Raotin ovea varovasti valmiina vetäisemään sen saman tien kiinni - mikä lie hullu oven takana seisoisi. Sain soperrettua hiljaisen tervehdyksen ja hain katseellani rapun valkoista seinää. Sen sijaan katseeni osui naapurinmiehen takana seisovaan naiseen ja lapseen. Voi ei! "Se" oli ottanut koko perheen mukaan! Naapuri tervehti ja ojensi minulle kaksi pakastepussia. Salaattia. SALAATTIA. Itse kasvatettua ja poimittua, omalta pieneltä kasvimaalta. Otin pussit vastaan ja kiitin, naapurit poistuivat ja minä vetäisin oven kiinni. Hiljalleen pulssi alkoi tasaantua ja tuijoitin epäuskoisena käsissäni olevia pusseja. Mietin pitkään mikä koira siinä oli haudattuna. Salaateissa varmaan oli jotain vikaa. Laitoin ne kuitenkin jääkaapin vihanneslokeroon ja päätin tutkia niitä paremmin sitten kun avokki tulisi kotiin. Jonnekin laboratorioon ne varmaan olisi lähetettävä.

Naapuriterrori ei loppunut siihen. Kun kesä alkoi kääntyä syksyksi, soi ovikellomme jälleen. Ovisilmä paljasti, että oven takana seisoi sama naapuri lapsensa kanssa, lasipullo kädessään. Avokki ei tälläkään kertaa ollut kotona turvana, mutta uskalsin avata oven jo hieman reippaammin. Minulle ojennettiin pullo, joka kuulemma sisälsi itsepuristettua omenamehua. Se käskettiin juoda pian, sillä siinä ei ollut lisättyä sokeria tai säilöntäaineita. Mitä kummaa? Sopersin taas nopeat kiitokset ja naapuri lapsineen poistui. Koska salaatitkin osoittautuivat syömäkelpoisiksi, uskaltauduimme lopulta maistamaan mehua, joka kaikenkukkuraksi oli aivan mielettömän hyvää. Mutta taas pohdimme ääneen, että mitä ihmettä naapurimme oikein touhusivat. Kuka tuntematon tulee pimpottamaan toisen ovikelloa lahjusten kera KAHDESTI? Kurkkua alkoi kuristaa. Voi ei! "Ne" varmaan haluavat tutustua! Seuraava kohtaaminen rappukäytävässä tulisi olemaan tukala. Meidän täytyisi tehdä jokin vastavuoroinen ele. Ehdotin avokille, että kutsuisimme heidät kahville, jos rappukäytävässä joskus törmäisimme. Tunsimme kuitenkin rappukäytäväetiketin, joten osasimme vältellä törmäämistä pitkään. Lopulta avokki oli kuitenkin kohdannut naapurin rapussa (varmaan kyttäsivät meitä oven takana muuten), ja oli joutunut esittämään epämääräisen kahvikutsun. Onneksemme se jäi puheasteelle.

Noin marraskuun puolivälissä ovikello soi taas. Ja siellähän se naapuri lapsensa kanssa seisoi! Tällä kertaa avokkikin oli kotona ja passitin hänet avaamaan oven. Naapuri kuulemma kaupitteli partiolaisten adventtikalenteria. Jaaha! Tämä se juttu kaiken salaatin ja omenamehun takana olikin. Olivat varmaan koko kesän ja syksyn pedanneet tätä kalenterimyyntiä. Ihan pakon saattelemana kaivoimme kuvettamme ja ostimme kalenterin. Oli aika ikävää, että Pihvi joutuisi joka aamu avaamaan yhden kalenteriluukun. Se olisi varmasti tosi tylsää myös Pihvin itsensä mielestä. Kiitimme kuitenkin kalenterista ja naapurit tajusivat lähteä omaan kotiinsa. Luojan kiitos! Mutta silloin päätimme, että olisi todella aika toimia. Naapuriterrorin aika olisi ohi ja me saisimme kostomme.

Punoimme juonta muutaman päivän. Koska syksy oli jo kääntynyt talveksi ja marraskuu joulukuuksi, halusimme koston olevan kanelilla ja kardemummalla maustettu. Mietin pitkään leipovani jotain, vaikka pipareita, mutta aika ei juuri siinä hetkessä tuntunut riittävän. Ja toisaalta minun leivontataidoilla kosto olisi ehkä kohtuuton - tarkoitus ei kuitenkaan ollut saada ketään sairaalakuntoon, vaan lopettaa tällaiset epämääräisen satunnaiset ovikellon pimpottelut ja tutustumisyritykset. Koimme, että ehkä tilanteeseen saattaisi sopia pullo kaupan ja pullo Alkon glögiä jouluiseen lahjapussiin pakattuna. Passitin miehen viemään pullot ja toivottamaan hyvät joulut. Sovimme vielä esittävämme kahvikutsun uudestaan ja oikeasti toteuttavamme sen pyhien jälkeen. Nyt saisi naapurit maistaa omaa lääkettään.

Ja niin saimme kostomme! Toki naapuri oli nopea liikkeissään ja pommitti meitä heti perään suklaarasialla, mutta toisaalta me olimme suunnitelleet jo kahvittelujäynää. Joten odottakaa vaan, naapurit hyvät, siitäs saatte!

Forrest Gumpia lainatakseni: "[- -] Life is like a box of chocolates - you never know what you're gonna get". Me ollaan saatu todella mukavanoloiset naapurit. Mikään ei nimittäin rasita minua kerrostaloasumisessa yhtä paljon kuin tuo ensimmäisen kappaleen "rappukäytäväväkoodi".