Luin perjantaina Havaintoja parisuhteesta -blogia pitävän Sami Minkkisen tekstin "Osallistuva mies ei ole sankari". Teksti käsitteli isyyden kummallista sankarimyyttiä, jossa hommansa hoitavan isän harteille lasketaan hulmuava sankarin viitta, ikään kuin lapsistaan huolehtiva ja heitä hoitava isä olisi jokin mystinen ja uhanalainen olento. Se on jo kolmisen viikkoa vanha, mutta samalla oikeastaan hyvä jatkumo aiemmin koulussa aivan toisessa asiayhteydessä oivaltamalleni asialle: Yhteiskuntamme ajatus isyydestä ja miehestä kaipaa kipeästi muutosta.


Ylhäällä olevassa kuvassa on suomalainen mies. Suomalainen mies, joka on tullut ensimmäistä kertaa isäksi tunti ja 39 minuuttia aiemmin. Mies, joka ei oikeastaan koskaan ollut pitänyt vauvaa sylissään, mutta joka kasvoi kiinni omaansa siinä hetkessä kun hänet sai käsiinsä. Tuossa keinutuolissa hän kiikkui ja tuijotteli kapaloitua nyyttiä, muistaakseni laulellen tai hyräillen. Todellista rakkautta ensisilmäyksellä. Syntyi poika ja syntyi isä.

Kuva herkistää, ainakin minut. Muistan nuo tunteet ja ajatukset tuossa hetkessä. Isä ja poika. En kuitenkaan näe sitä mystistä sankarin viittaa. Näen vastuullisen ja sitoutuneen vanhemman. Oman vertaiseni, jonka kanssa yhdessä tahdoimme ottaa vastuun pienestä ihmisenalusta. Ei meistä kumpikaan ollut varmoja tiesimmekö me mitä teemme. Minulla toki oli jonkin verran enemmän kokemusta lapsista, mutta ei näin valtavassa mittakaavassa. Yhdessä olemme tien luovineet ja tähän pisteeseen päässeet.

Tuosta päivästä lähtien esikoisellamme on ollut kaksi tasapuolista vanhempaa. Toki oli äidin hommia ja isän hommia. Meillä vauvanhoito oli jaettu suurinpiirtein niin, että minä hoidin ruokinnan ja mies jälkituotteen. Esikoinen jäi ensimmäistä kertaa isänsä kanssa kahden ollessaan noin kolmiviikkoinen. Hän ei jäänyt isälleen hoitoon. Hän jäi isänsä kanssa kotiin, kun äiti lähti tanssitunnille. Kuten hän myös jäi äidin kanssa kotiin, kun isä isyysloman päätteksi lähti töihin. Kun esikoinen itki lohduttomasti lähes päivästä toiseen ja väsynyt äiti oli hytkynyt vauva sylissä tunti tolkulla, otti tuo isä vauvan ja jatkoi. Myös isä heräsi vauvan kanssa öisin silloin, kun maitotilkka ei rauhoittanut takaisin unille. Ja miksi ei olisi herännyt? Ai koska hänellä oli aamulla töitä? Arvatkaa vaan oliko äidillä! Ja nyt täytyy tunnustaa, että varsinkin tämän syksyn se pääasiallinen vetovastuu arjen onnistumisesta ja lasten hoidosta on levännyt miehen harteilla. Minä sen sijaan olen ollut aivan hajalla. Tästä lienee kertoo se, että sain juuri tekstarilla muistutuksen hakea lapset hoidosta. Isän viitta hulmuaa ja minä olen huono äiti.


Kuten äitiys, myöskään isyys ei ole määränpää. Se on matka. Vanhemmuus on matka. Me kasvamme ja kehitymme vanhempina jatkuvasti, jos vaan haluamme. Toiset kasvaa enemmän, toiset vähemmän. Kasvu ei kuitenkaan ole sukupuolisidonnaista, ja se on nimenomaan se yhteiskuntaamme väärin juurtunut ajatus. Miehet tekevät töitä, juovat kaljaa ja urheilevat. Naiset siivoavat, leipovat pullaa ja hoitavat lapsia. Tyhmän kuuloista, eikö? Mutta mielestäni juuri siihen perustuu ajatus isyyden sankariviitasta ja äitiyden itsestäänselvyydestä. En mitenkään voi uskoa, että minun lasteni isä olisi jokin tilastollinen poikkeama. Eivätkä sitä usko suomalaiset isätkään - siitähän Minkkisen kirjoitus kertoo. Ja mitä tulee suomalaiseen mieheen, niin hän kyllä hoivaa. Lapsillemme meidän jälkeen läheisimpiä hoitajia ovat olleet muunmuassa lasten ukki ja isosetä.

Siis unohdetaan se isyyden mystinen sankariviitta ja otetaan isät tasavertaisina vanhempina. Se olisi helpompaa ja armollisempaa myös meille äideille.

Ps. Koulussa pohdimme miehiä hoitoalalla ja erityisesti kätilötyössä. Tuota ensimmäisen kuvan nyyttiä oli synnytyssalissa kätilöimässä kukas muukaan kuin suomalainen mies.