Pitkä aika on vierähtänyt siitä, kun viimeksi ehdin blogin pariin rustailemaan. Hävettävän pitkä aika. Blogi on pyörinyt mielessä, mutta ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Tai tavallaan olisi - viime aikoina päässäni on vilissyt noin miljoona ajatusta. Ensimmäinen lukukausi kätilöopiskelijana alkaa olla taputeltu. Tentit on tentitty, luojan kiitos, ja jokaisesta tähän mennessä arvostellusta olen päässyt läpi. Marraskuu vierähti elämäni ensimmäisessä hoitoalan harjoittelussa psykogeriatrisella osastolla, ja Imetyksen tuki ry:n imetystuen peruskurssikin on jo melkein paketissa. Siinä ohessa ollaan sitten eletty perhe-elämää. Ja parisuhdetta. Onhan minulla onneksi sellainenkin.


Vanhuus ja kuolema ovat mietityttäneet menneinä viikkoina, sattuneesta syystä. Hyvä ja arvokas vanhuus, hyvä ja arvokas kuolema. Millaista haluaisin oman vanhuuteni ja kuolemani olevan. Elettyjen elämien välillä voi olla todella suuri kontrasti.


Hoitotyön näkökulmasta keskusteluun on taas kerran noussut hygieniahaalari ja eutanasia. Hygieniahaalari vie itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta ihmisarvon. Toisaalta onko ihmisarvoisempaa pyöriä omissa jätöksissään? Jos ongelma todella on hoitoalan ammattilaisten osaamattomuus, niin pitäisikö sitten ensin puuttua siihen? Minulla ei ole omakohtaista kokemusta hygieniahaalarin käytöstä eikä laitosta, joten ehkä minulla ei ole oikeutta mielipiteeseen asiaan liittyen, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että omalla kohdallani valitsisin kahden huonon vaihtoehdon väliltä sen haalarin. Eihän sen ole tarkoitus rajoittaa vaan auttaa. Kukaan tuskin itse valitsisi kaivaa vaippaansa, jos täysissä sielun ja ruumiin voimissaan päätöstä tekisi.

Eutanasiasta minulla on aina ollut varovainen kanta. Jos ihmisellä on oikeus päättää elämästään, niin on hänellä oikeus päättää myös kuolemastaan, varsinkin tilanteessa, joka vääjämättä johtaa siihen. Minulla ei ole vahvaa uskonnollista vakaumusta, joten en osaa nähdä tässä sellaistakaan ongelmaa. Miksi lainsäädäntö ei mahdollista tällaista jo nyt? Ketään ei pakoteta mihinkään, eikä kukaan saa eikä voi tehdä eutanasiapäätöstä kenenkään muun puolesta.

Omaa vanhuttaan ei voi ennustaa, mutta paljon siihen voi vaikuttaa jo nyt. Oman elämäni loppuun toivon arvokkuutta, mutta myös lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta. En halua jäädä yksin. Joskus voi tulla sellainen tilanne, etten enää pysty itse huolehtimaan itsestäni tai järjestämään asioitani. Ja sitten tulee aika lähteä. Aika surullista olisi, jos kukaan ei tulisi. Joku hoitaja kaivaisi kaapista exitussetin, eikä kukaan siltikään tulisi. Kunnes lopulta Mononen tulisi, ja sitten se olisi siinä.


Sen sijaan toivoisin, että lähelläni olisi ihmisiä, jotka haluaisivat pitää huolta minusta. Jotka säännöllisesti tulisivat muistuttamaan, että minullakin on ollut merkitys ja että olen joskus antanut jotain muillekin. Ihmisiä, joita rakastan. En nyt väitä eläneeni huonoa elämää tähän mennessä, mutta paljon enemmänkin voisin antaa. Muistaa ihmisiä lähelläni ja asettaa heitä etusijalle. Jotta joku sitten tulisi.


Tällaisia ajatuksia itsenäisyyspäivän päätteeksi. Se muuten oli minun ja avokin neljäs vuosipäivä. Vietimme sitä kotonamme yhdessä lastemme ja ystäväpariskunnan kanssa hyvän ruoan ja rennon jutustelun merkeissä. Asiaan liittyvää sekin.