Tiedättekö tunteen, kun on viimeksi ollut krebaamassa yli kolme vuotta sitten? Tein ensimmäiset plussat tikkuun marraskuun puolivälin jälkeen vuonna 2013. Kaksi viikkoa aiemmin oli meidän ensimmäisen yhteisen kodin tuparit, vaikka oltiinkin siinä asuttu jo yli puolen vuoden ajan. Se on viimeisin kerta, kun olen ollut ulkona pilkkuun ja vailla huolta huomisesta. Olen kyllä sittemmin istunut iltaa monestikin, mutta aina aamulla olen ollut taas äiti.

Toki sen lisäksi, että hengailen kotona äitinuttura päässä ja pierarit jalassa, olen ihan oikeasti  suunnitellut lähteväni. Aina ne suunnitelmat ovat vaan kaatuneet johonkin. Miehellä on ollut seuraavana päivänä töitä enkä ole voinut lähteä sen pitkän kaavan mukaan. Joku onkin raskaana (tämä on hyvin yleistä vanhan työporukkani tyttöjenilloissa). Lapset ovat kipeinä. Viimeisimpänä reissun päällä ollessa kotiin jääneet tuttipullot ja erikoiskorvike peruivat menoni. Joskus esteet ovat ihan tosiasiallisia, joskus ehkä vähän väkisin väännettyjä. Koska kun se lähdön hetki tulee, tuntuu minusta siltä etten halua mennä.


Kysehän ei ole ollenkaan siitä ettenkö voisi mennä (tai "saisi"). Tästä asiasta puhutaan paljon kotona ja saan kyllä kannustusta käydä ulkona enemmän. Kyse ei ole siitäkään ettenkö uskoisi lasten pärjäävän isänsä kanssa, ei todellakaan.

Elämäni viiltävimpiin hetkiin kuuluu ne kaksi päivää, jotka olin poissa Pihvin luota Papun syntyessä. Itkin hervottomana lapsivuodeosastolla etten tiennyt mitä tekisin, jos Papun tulehdusarvot olisivat koholla lapsivedenmenon ja synnytyksen pitkästä välistä johtuen emmekä pääsisi lähtemään kotiin. Onneksi pääsimme. Ne olivat kaksi ensimmäistä oikeaa yötä erossa esikoisesta ja loppujen lopuksi jonkinlainen koettelemus niin äidille kuin pojalle. Meni melkein viikko ennen kuin sain ensimmäisen halauksen tai kelpasin lukemaan iltasatua, potattamaan tai oikeastaan mitään muutakaan. Lapseni kiukuttelu minulle, koska olin pettänyt ja jättänyt hänet. Ja se oli aika musertavaa, vaikka tiesinkin sen olevan ohimenevää ja etten pystynyt tilanteeseen juuri vaikuttamaan. Synnytys, imetys ja muut olivat varmaan pistäneen hormoonit sekaisin, mutta kyllä myös osittain pelkäsin jonkin menneen lopullisesti rikki.

Lapset ovat pieniä niin hetken. Samalla kun yritän etsiä itseäni äitimaailman ulkopuolelta, tuntuu aika pahalta irroittaa otetta edes vähäksi aikaa. Kun olen kotona, saatan innolla suunnitella lähteväni ulos viettämään iltaa. Mutta kun olen jossain, en haluaisi mitään muuta kuin sulkea lapset syliini ja rutistaa lujaa. Miksi tämä on niin hankalaa?