Vanhemmuuden vertaisryhmät voivat olla kultaa tai sitten ne voivat olla myrkkyä. Paljon riippuu kuulijasta, mutta myös tavasta miten itse kukin asioita esittää. Vanhemmuus, ehkä vielä erityisesti äitys, on todella herkkä aihe. Meillä kaikilla on siihen liittyen mielipiteitä, mutta niiden ääneen sanomista on mietittävä todella tarkkaan. Helsingin kaupungin välinpitämättömyyskampanja vihastutti monia, mutta osui ja upposi minuun. Olen pohtinut omaa somenkäyttöäni aiemminkin, mutta kieltämättä jäin mainoksen nähtyä pohtimaan, että ehkä voisin kaivaa sen puhelimen vielä vähän harvemmin esiin ylipäätään, kun niihin ihan pikaisiinkin juttuihin menee ihan huomaamatta aikaa. Myös imetys ja korvikkeet, unikoulut ja lapsentahtisuus sekä merkki- ja markettivaatteet ovat myös hyvä esimerkki mielipiteitä jakavista ja kärkkäitä kommentteja keräävistä vanhemmuuden aiheista.


On asioita, joista minulla on vahva mielipide. Joissakin tilanteissa olen tuonut sen vahvemmin esiin ja vähän kantapään kautta oppinut, että sillä ei ainakaan saa aikaiseksi hedelmällistä keskustelua. Sen sijaan että sylkäisee suustaan sen ensimmäisen ruman ajatuksen kannattaa pysähtyä miettimään mitä itse ajattelisi vastaavanlaisesta kommentista. Onko tarkoitukseni loukata toista vai auttaa häntä ymmärtämään omaa kantaani? 

On olemassa hyviä ja huonoja vanhempia. Selkeästi suurin osa meistä kuuluu niihin hyviin vanhempiin, vaikka kasvatusperiaatteemme olisivatkin toisistaan poikkeavat. Vanhemmuutta voi mitata monella tavalla, mutta lapsen kasvu ja kehitys on mielestäni huono mittari, vaikka sitä monesti käytetäänkin. Mitä vauvat painoivat jossain tietyssä iässä neuvolakäynnillä, kenen vauva käveli jo ennen kuin toiset edes ryömivät. Ei näitä asioita voi juurikaan vanhemmuudella edistää. Kuopuksemme lähti ryömimään nelikuisena viime juhannuksena. Meillä vanhemmilla ei ollut siihen osaa eikä arpaa. Hän ryömi melkein seuraavat puoli vuotta, kunnes lopulta nousi ylös ja lähti siitä hiljalleen tuettuna kävelemään. Toisten vauvat ovat kävelleet jo kuukausi tolkulla, kun taas meidän vauva ei vielä osoita juurikaan kiinnostusta irroittaa otettaan pöydän tai sohvan reunasta. Toisaalta hän myös skippasi konttaamisvaiheen kokonaan, eikä tee sitä kuin väkipakolla lattian ollessa kylmä ja vatsan paljaana. Silloinkin se näyttää hyvin vaivalloiselta ja väkinäiseltä. Olen näistä vanhemmuuden vertaisryhmistä lukenut, että konttaamattomasta vauvasta tulee joko tyhmä tai rikollinen, enkä voi kuin todeta, että no onneksi sentään esikoinen on joskus kontannut. 


Tietysti on myös oikeus olla iloinen lapsensa kasvusta ja kehityksestä, onnistuneesta imetyksestä tai hyvin nukutusta yöstä. Silloin suuri vastuu jää myös kuulijalle. Jos joku toinen on onnellinen oman lapsensa onnistuneesta täysimetyksestä, tarkoittaako hän sillä sitä, että korvikeruokitun lapsen äiti on jotenkin huonompi vai voisiko hän oikeasti olla vain iloinen omien tavoitteidensa täyttymisestä? Vastakkainasettelu on monesti turhaa ja aiheuttaa vain pahaa mieltä niin itselle kuin muillekin. 

Vanhemmuus ei ole vain taitolaji, sitä tehdään myös tunteella. Sen laatua ei mitata sillä koska kenenkäkin vauva kakkaa pottaan tai sillä koska ensimmäinen hammas puhkeaa. Meidän lapset ovat kaikilla tavoin yksilöitä, ja juuri siksi ne ovat meille niitä maailman ihanimpia tyyppejä. Ja me niille. 

Äiti sinä ole tähti - ja niin on myös sinun lapsesi.