Viime syksy oli yhtä aikaa ihana ja kamala. En ole varmaan ikinä ollut niin stressaantunut ja kiireinen kuin mitä loppuvuodesta olin. Opiskelut, koti, ystävät, lapset ja parisuhde oli aikamoinen paletti, joka varsinkin kolmen kotonaolovuoden jälkeen tuntui välillä pysyvän vain nipin napin hanskassa. Siitä kuitenkin selvittiin, vaikka kolmen viikon joululoma tuli kyllä juuri täydelliseen saumaan. Ja loman aikana sainkin kyllä todella kaikki arkihuoleni mä heittää: Kolme viikkoa enemmän ja vähemmän täyden palvelun "hoitolassa". Pääsimme käymään treffeillä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kävimme syömässä kolmen ruokalajin illallisen (tai oikeastaan neljän, minä söin kaksi jälkiruokaa), ja toisella kerralla yhdessä kälyni ja hänen miehensä kanssa selviytymässä ydinkatastrofista huonepakopelin muodossa.


Kun tammikuu ja kotiinpaluu koitti, oli hirveän hankala orientoitua arkeen. Se ehkä johtuu osin siitä, ettemme päässeet palamaan suoraan kotiin, sillä täällä oli vielä ikkunaremontti käynnissä. Mutta suurimmaksi osaksi se johtui siitä, että olin jo ihan täysin ehtinyt unohtaa millaista se arki oikeastaan onkaan. Kello soi aivan liian aikaisin ja taapero pitää välillä vähän väkisinkin nostaa sängystä ylös. Ehditään vaihtaa vain pikaiset heipat, kun ulko-ovi käy ja toinen on poissa. Päivästä reilut kaksi tuntia menee bussissa, junassa tai ratikassa istuessa tai niitä odottaessa. Ja sitten kun illalla vihdoin tullaan kotiin, täytyy päivällinen syödä kiireellä, että ehdimme vielä touhuta jotain yhdessä ja syödä iltapalankin. Usein siinä vaiheessa kun molemmat lapset ovat nukkumassa ja rauha on maassa, on kello niin paljon, että pitäisi oikeastaan suunnata nukkumaan. Mutta kun se hetki illasta on ainoa hetki kahden, tulee useimmiten kuitenkin valittua joku leffa Netflixistä. Ja se yhteinen aika menee lopulta siihen, että enemmän ja vähemmän nuokutaan sohvalla elokuvan pyöriessä taustalla.

Sitä ehti tottua hyvään kolmessa viikossa. Vaikka edelleen opiskelen itselleni täydellistä ammattia, tuleva kevät pelottaa. Entä jos en löydäkään tasapainoa kaikkien elämäni osa-alueiden välille? Kauanko ihminen pystyy hallitsemaan tällaista kaaosta? Ja mitä jos kamelinselkä katkeaa? Kaiken muun lisäksi minulla on rakkauta harrastuksia, jalkapallo, valokuvaaminen ja tämä bloggaaminen. Mistä löytää aikaa kaikelle, niin ettei mistään tarvitse mennä sieltä missä aita on matalin? Asioiden priorisointi on hankalaa. Tietenkin perhe tulee selkeänä ykkösenä ja opiskelut ihan hyvänä kakkosena. Mutta silti haluaisin tavata paljon ystäviäni ja jorinoida tänne kiihtyvällä tahdilla, sillä ne on asioita joista nautin ja niihin oli paljon enemmän aikaa loman aikana.


Vaikka sohvalla makoilu ja chillailu olivatkin vuodenvaihteen lempipuuhia, ei minusta ole oloneuvokseksi. Ehkä täytyy ottaa järeät aseet käyttöön ja alkaa suunnittelemaan elämää kuluvaa päivää pidemmälle. Olen aika sponttaani ihminen enkä ole hyvä lyömään lukkoon asioita viikkojen tai kuukausien päähän. Minulla on nytkin ihana Rifle & Co:n kalenteri, mutta sivut ne vaan ammottaa tyhjyyttään. Pää on täynnä menoja, kalenteri ei. Ehkä sitä vaan täytyy alkaa opetella jonkinlaista arjenhallintaa. Tässä iässä ja elämäntilanteessa ei vaan enää voi haihatella pää pilvissä.

Mutta nyt saa jakaa vinkkejä. Mikä auttaa sinua organisoimaan arkea? Riittääkö aika mitenkään kaikkeen?